Mikä tahansa hevonen

Blogit mielletään helposti narsismin ihmemaaksi, jossa kirjoittaja kelluu itsekehun vellovassa meressä. Voin kuitenkin kertoa, että kun tarpeeksi kauan hakkaa päätä seinään, tuntuu se pienikin onnistuminen valtavalta asialta ja siitä on jopa kivaa kirjoittaa.

Joku taas moitti, ettei jatkuvia luonneanalyyseja jaksa lukea kukaan. Ikävä kyllä hevonen on elävä olento, jolla on oma persoona ja tahto - sen kanssa on joko elettävä tai keksittävä keinot ratkaista juttuja. Minusta on mielenkiintoista nähdä hevosten eri persoonia. Siinä sivussa tulee huomattua, miten tietynlaiset korkkiruuvityypit ovat omaan makuun just kivoja.

Kuvankaunis Misu oli alkuaikoina "hieman" vauhdikas.

Hevostelu-uraani on mahtunut monen monta ex-ravuria. Niillä on tehty kaikkea, mitä mieleen on juolahtanut. Niistä joku ei osannut kävellä, toinen pelkäsi kuollakseen autoja, kolmas oli taas täysin jarruton ja sitten oli näiden eri kombinaatioita. Silti niistä tehtiin kelpoja harrasteratsuja, ei ollut vaihtoehtoja.

Ihana Tom rakasti hyppäämistä.

Hankkiessani ekaa omaa hevostani Tomppaa, en ihan tarkkaan tiennyt, millainen peli se on. Lopulta kävi ilmi, että se oli 15-vuotisesta elämästään 10 vuotta kiertänyt pelkkää kenttää ja maneesia. Lisäksi se oli ihan tajuton pukkikone, joka surutta viskasi ammattilaisetkin maneesin kattoon. Kuitenkin joidenkin harvojen kanssa (enkä puhu nyt itsestäni) se toimi ihan moitteettomasti ja olikin tosi hieno peli. Sitä ei myöskään turhia komenneltu, vaan yhteinen balanssi piti keksiä milloin mitenkin.

Eka maastolenkki oli sille kulttuurishokki ja suuren paniikin aihe. Ekalla kerralla sänkipellolla se oli saada sydänkohtauksen. Rauhallisesti ja johdonmukaisesti maastoilu aloitettiin ja sinne vain mentiin. Nimenomaan, vain mentiin.

Salaman kanssa olin tässä taannoin ajautunut jonkinlaiseen juupas-eipäs-kuplaan. Nuorelle energiselle hevoselle on varsinkin henkisesti tosi huono juttu, kun puolet nelivuotisesta elämästä pitää seistä toimettomana ja liikuntaa joudutaan rajaamaan. Se on tuonut mukanaan sen, että se reagoi herkästi ja isosti ihan pieniinkin juttuihin, jos ja kun energiaa on. En pitkään aikaan käsitellyt muita hevosia kuin sitä ja omia poneja, jolloin tuli ajauduttua sinne kuplaan. Tulin hetkellisesti epävarmaksi, vaikka hevonen sinänsä on ihan kiltti, kaikesta huolimatta.

Kuluneen kesän ajan olen tehnyt suurta henkistä työtä ja puuhastellut jonkin verran muidenkin hevosten kanssa. Mietin myös omia takavuosien vahvuuksia, joista oli hyötyä silloin, kun ratsastin paljon omia ja muiden hevosia: Pysyin silloin aina rauhallisena ja määrätietoisena. Siinä sivussa Salaman maastoiluprobleemaa lähdettiin purkamaan osissa: Ensin totuteltiin uudelleen autoihin ja tienpätkän kulkuun pätkissä, sitten mukavuusalueen rajaa venytettiin kerta kerralta ja kas kummaa, sitkeän treenin jälkeen maastoilen sen kanssa nyt jo ihan yksin.

No, mitään leppoisia sieniretkiä tämän kanssa ei vielä tehdä. Salamassa on paljon samaa kuin Tompassa: Jännittyessään herkästi tarjottavat köyrypukit ovat valtavia ja kaikki liike suuntautuu lähinnä ylöspäin. Salama menee myös edestä helposti tyhjäksi, kuten edeltäjänsäkin. Kotipihan ulkopuolella Salama vähän jännittyy vähän ratsastajasta ja siksi talutan alle aina pitkät alkukäynnit. Siis toisin sanoen talutan sen kauas tiestä varmuuden vuoksi. Kun se vähän rentoutuu, nousen selkään ja pyrin kävelemään pienen pätkän. Sitten onkin jo hyvä idea lähteä hölkkäilemään höyryjä pois: Ennen maastoilua koko sydämestään inhottunut ruokapatojen suurkuluttajapolle onkin innokas, utelias ja hyvin eteenpäinpyrkivä, sillä ei enää tietyssä kohdassa käy edes mielessä koittaa kääntyä kotiin!

Jos ja kun maltan pitää tuntuman suuhun kevyenä (lue: löysänä) ja antaa ruunan venyttää kaulaa pitkäksi, voi ravi pysyä jopa ihan ravina. Jänskää se metsätiellä kulkeminen kuitenkin vieläkin on ja köyryloikkia tulee vähän väliä, jonka seurauksena Ruuna Reipas pyrkii helposti laukkaan. Päätin kuitenkin, että ratsastan tätä ihan niin kuin mitä tahansa hevosta: Eteen ja ylös, rauhallisesti ja päättäväisesti pää kylmänä ja askellaji on se, mitä minä pyydän. Keep calm and ride!

Suosikkilenkkini tuon kanssa on tätä nykyä sellainen vajaan viiden kilsan lenkki, jossa poiketaan metsään heti alkuravien jälkeen. Samaa lenkkiä tahkosin entisen ryöstäjätammani kanssa, jolla ei todellakaan alkuun ollut jarruja. Koulutuksen edetessä sekin oppi tosin hidastamaan muilla avuin ja esimerkiksi hissikuolaimet voitiin jättää pois. Metsässä tämäkin malttaa jo hetkittäin rauhoittua ja ihan rehellisesti kävellä. Ihan pikkasen se sietää jo pienen pyytämisenkin, poluilla tulee kuin varkain vähän taivuteltua kaulaa ja asetettua nokkaa oikeaan suuntaan. Metsäpoluilla koikkelehtiminen lieneekin tälle just nyt parasta jumppaa: Tilauksessa olisi pussihousujen lisäksi vähän lihasta kaulaan.

Kotiin Salamalla on aina tietty kiire. En ole vielä halunnut antaa sille mahdollisuutta kiikuttaa ratsastajaansa hallitsemattomasti kotiin, joten loppumatkan olen aina kävelyttänyt maasta ja näin kesäaikaan antanut sen välillä syödä ruohoa kaikessa rauhassa. Hiljaa hyvä tulee, joten ehkä tämäkin osa-alue paranee aikanaan.

Hetkittäin jo tuntuu jopa siltä, että ehkä tästä vielä jonain päivänä tulee kuin tuleekin mikä tahansa hevonen!