Jo vuosia erään keskustelupalstan kuumimpia puheenaiheita kasvatuspuolella on ollut suomenhevosten niin sanottu värijalostus.
En ole kasvattaja, vaan lähestyn aihetta harrastajapuolelta hevosenomistajana ja pienen kotitallin pitäjänä. Hevoset ovat harrastus, johon upotetaan paljon aikaa ja rahaa. Hevosten eteen tehdään paljon asioita, pitkälti muiden asioiden kustannuksella - ei ole lomamatkoja tai turhia vapaapäiviä. On valittu maat ja mannut sekä autotkin hevosten mukaan. Korostettakoon tässä kohtaa, että jokaisen omia valintoja siis.
Kerrottakoon joitain faktoja: Suomenhevosen kuuluu olla rautias. Siis punainen. Friisiläisen vastaavasti tulee olla musta, vuonohevosen keltainen, lipizzan valkoinen jne. Silti poikkeus vahvistaa säännön: Sekaan mahtuu muitakin, enemmän tai vähemmän. Erikoisuudet kiinnostavat - aina löytyy niitä, jotka haluavat erottua massasta. Tai sitten ihan vain toteuttaa unelmiaan tai noudattaa esteettisiä mieltymyksiään.
Suosi suomalaista, sanoo Kasvattaja Harrastajalle, kun jälkimmäiseksi mainittu haluaa vaikkapa kotipihaansa kivan harrastehevosen. On voinut löytyä kaksi kivaa hevosta: Söpö liinaharja putte tähtipiirron ja neljän sukan kera sekä pieni pyöreä eestinihme kivalla katseella ja ruunivoikolla värityksellä. Kuvitellaan, että edellämainitut ovat samaa hintaluokkaa, yhtä osaavia, kivoja ja terveitä. Harrastaja nyt vain sattuu pitämään keltaisesta väristä enemmän kuin punaisesta. On siis luontevaa valita se, mikä itseään miellyttää enemmän. Tilanne voisi olla ihan vastaava, vaikka molemmat hevoset olisivat suomenhevosia. Jokin asia ratkaisee ostopäätöksen aina ja se tuskin on ulkopuolisen ihmisen murhe ollenkaan.
Suomenhevosen pääväriksi valittiin vuonna miekka ja kirves rautias vierasverisyyden kitkemiseksi. Kaunis ajatus, mutta ajat muuttuvat. Nykyään suomenhevoselle on eri käyttötarkoituksia entisen työhevosen lisäksi: On ratsua, ravuria ja pienhevosta. Jokaiselle jotain siis. Miksei sitten väripaletin eri sävyissäkin?
On keskustelupalstan nimettömien kriitikoiden onni, että suomenhevosen ainut kimolinja on työhevossukua. Sitä aitoa ja alkuperäistä siis. On toissijaista, että niiden luonne on pääsääntöisesti aika harrastajaystävällistä. Ne ovat rauhallisia tätikuljettimia, kunhan selviävät nuoruuden karikoista ilman traumoja. Tädinkestävyys ei Oikealle Ratsusuokille ole enää tänäpäivänä suotava ominaisuus, koska hevosen pitää kuulemma vain suorittaa, kuten raviputenkin. Harrastelijan ei tällöin kuulu osallistua hevosensa elämään muuten kuin rahoittajan roolissa. Työhevoset ovat niin last season.
On myös ihan absurdia, että Sitä Oikeaa Ratsusuokkia on jalostettu useammasta linjasta useamman vuoden ja vasta nyt Se Oikea Ratsusuomenhevonen alkaa näyttämään siltä, että puoliveriuskolliset tädit kuikuilevat puttekisojen suuntaan. On siis ihan fiksua kritisoida sitä, että kimosta suokista ei tullutkaan yhdessä yössä I-palkinnon ratsukantakirjaoria. Prosentuaalisesti tosin moni rautias, musta tai ruunikkokaan ei siihen suoraan kykene, mutta sekin on toissijaista.
Valtaosa harrastelijoista ei edes kilpaile kissanristiäisiä kummemmissa tapahtumissa. Valtaosa harrastaa kotonaan, pienessä piirissä perheen tai ystävien seurassa. Ei tarvita välttämättä liitokaviota tai kisakenttien ruusukehaita. Halutaan hevonen, jonka selkään voi laittaa vauvan ja vaarin, perään kärryt ja reen, tarvitaan siis helppo harjoitusravi ja monipuolinen harrastuskaveri. Joillekin yhteensopivuus oman perennapenkin kanssa on ilo silmälle - harvemmin kuitenkaan ensisijainen asia.
En sano enkä väitä, etteikö näitä ominaisuuksia löydy muun värisistä suomenhevosista. Varmasti löytyy ja löytyykin, mutta yritän avata kriitikoille sitä, että tällä hetkellä edellämainitut ominaisuudet ovat myös vahvuuksia ja valttikortteja, eivät pelkkiä miinuksia. Jos ja kun valinnanvaraa on, on suomenhevonen heti kiinnostavampi ja myyvämpi rotu. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia.
Terveisin Harrastaja, jolla muuten tallissaan tummanruunikonkimo suomenhevonen. Se on tietenkin omaan silmään maailman kaunein.
