Yhdessä kuljettuna maailma on sittenkin kaunis

Lempeä katse. Pehmeä turpa, joka pujoittautuu riimuun tarhan portilla kuin itsestään.

Tyytyväisyyttään paikallaan seisova hevonen, joka nauttii harjaamisesta ja otsatukan letittämisestä. Ei sitä otsista mikään pakko olisi letittää, mutta se on kivaa näpertelyä. Oikeasti Salama inhoaa sitä, mutta sietää sen.

Kuolaimet sujahtavat suuhun. Jee, tuumii hevonen - tehdään ehkä jotain muutakin kuin kävellään tarhaan ja takaisin. Satulaa hevonen katsoo hieman silmänvalkuaiset välkähtäen, jonkin etäisen muistikuvan se taitaa antaa. Satulavyön tuo karvainen otus antaa kiristää pullistamatta.

Suojat jalkaan ja menoksi. Ihminen keskittyy näpertämään bootseja paikalleen. Hevonen pitää jalkaansa poikkeuksellisen kiltisti aloillaan. Taitaa olla jotenkin merkityksellinen fiilis ihmisellä, koska hevonen aistii sen ja heijastaa takaisin tyynen ja vakaan itsensä.

Tallista lähdetään rynnimättä. Vaihtoehtona voisi olla jäkitys ja heinäkasalle puskeminen. (Kuka idiootti jättää aina houkutukset ulko-oven viereen?) Korvakarvat lepattavat tuulessa ja hevosen tumma olemus kiiltää laskevan auringon alla kilpaa. Alkukäynnit taluttaen. Pissatauko. Keksi ja kehut. Tarkoituksella opeteltu tapa, jota on harjoiteltu koko talvi ennen episodia kavio. Hevonen muistaa ja omistaja pakahtuu ilosta.

Viedään samalla tallin roskat. Roskapönttö on ihan sikasiisti, hevosen mielestä siis. Koska työhevonen. Työn alla on oppia avaamaan roskispöntön kansi. Se osaa sen jo silloin kuin haluaa. Aina ei haluta olla työhevonen, voi olla jotain tärkeämpääkin hommaa.

Viirukorva.

Selkäännousu. Omistaja kysyy, muistatko vielä ja osoittaa selkäännousujakkaraa. Hevonen asettuu siihen sujuvasti oikein. Kysyy keksiä. Jonkun herkun tapaisen se saa, kun omistaja hyppää kyytiin. Ihanat viirukorvat. Vaikka ne etsivät lepattavia muovipusseja mitä oudoimmista paikoista, ne ovat silti maailman parhaat korvat.

Käyntiä noin neljä kierrosta kentällä. Kenttä on kohta kokonaan sula. Ilma on ihana. Heppa on ihana. Kaikki on ihanaa, vaikka noin kymmenen tuntia aiemmin oikeastaan mikään ei ollut ihanaa.

Anna keksi.

Kaarretaan kentän sivuun. Päästän ohjat ja irroitan jalustimet. Hevonen hörähtää äänekkäästi, koska se on tyytyväinen. Se tekee niin, jo ihminen on sen mielestä onnistunut edes jossain. Ihminen laskeutuu selästä, löysää vyön. Rapsutuksia ja rakkaussanoja. Heppa katsoo omistajaansa ja miettii, että kaiken tämän kestämisen täytyy olla jonkin arvoista. Anna keksi. Se saa sellaisen, pienen murun. Ei se määrä vaan laatu. Käskivät aloittaa varovasti. Näin tehdään.

Mennään talliin. Varusteet pois. Hevonen katsoo vaativasti. Ihminen tietää kysymättä laittaa vedenkeittimen päälle ja herkkujuotavan muhimaan. Hevonen juo ahnaasti tuon herkkunsa, koska oltiin töissä. Eipä sillä, opittu taito tämäkin ja harvinaisen hyödyllinen.

Takaisin tarhaan. Hevonen kääntyy portilla takaisin ja kysyy, tehdäänkö vielä jotain. Rapsuta vaikka. Ihminen rapsuttaa, itseasiassa metallisella haravalla, koska se on ihan parasta just nyt (hevosen mielestä).

Aurinko laskee. Tämä päivä oli sittenkin hyvä.