sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Vuosi varsaa

Jappey
Aika tarkallaan vuosi sitten pihaan kaartoi traileri, jonka kyydistä loikkasi ulos pieni ja karvainen varsa. Siis Julishka.

En uskaltanut silloinkaan vielä kauheasti iloita, koska varsaoperaatio ei ollut mennyt ihan putkeen. Hermostutti kyllä, pyörin pihalla edeltävän tunnin kuin mikäkin tohelo. Salama ja Pilkkukin olivat kovin ihmeissään, kun omistajansa käyttäytyi niin oudosti. Mutta mikä juttu tämä oikein oli?

Palataan syksyyn 2015.

Se oli joku hyvä näyttelyreissu tai vastaava, mistä Seijan kanssa ajeltiin kotiin. Saatiin idea: Jos Samppa hyväksytään oripäivillä, laitetaan sillä muutama tamma ja katsotaan siitä sitten joku kiva varsa meille.

Samppa loisti oripäivillä ja palkittiin loistavin pistein. Olin onneni kukkuloilla, koska Sampan kanssa oli tehty paljon töitä tämän eteen. Eräänlainen työvoitto siis!

Kun kesä 2016 sarasti ja Samppa teki lähtöä kesätöihinsä, näin mielessäni jo uuden oripäiväprojektin, mustan orin. Kesä 2017 tulisi olemaan Canna's tallilla J-vuosi ja näin operaatio minulle varsa sai nimen Operaatio Jappeloup. Ihan vain siksi, että Jappeloup oli aikansa supertähti ja musta ori. Ei nyt mikään valioyksilö sukutaulunsa puolesta, mutta kuitenkin.

Samppa hoiti ensikertalaiseksi hommat hienosti ja kaikki astutettavat tammat tiinehtyivät ongelmitta.


Keväällä Nicolien varsoi 15.5. ensimmäisenä pienen orivarsan. Siinä se sitten oli, ilmielävänä, ensimmäinen Sampan lapsi! Sisimmässäni tiesin, että tämä on se, joka meille tulee. Valinta oli siis oikestaan jo tehty ennen kuin muut olivat edes syntyneet! Toki huolellisesti tarkistin jokaisen varsan ja iloitsin samalla siitä, miten tasalaatuisen ja laadukkaan ikäluokan Samppa saikaan aikaiseksi. Toki hienoilla tammoillakin on osansa asiassa.

Jappella oli sopivasti pilkettä mielessään, se oli oitis todella ihmisrakas ja rakasti varsojen tavoin rapsutuksia yli kaiken. 


Linkki videoon

Jappe oli ihana, pieni ja kompakti, siis han kuin isänsä varsana. Suunnittelimmekin jo näyttelyihin menoa. Meninkin kyläreissulle elokuun 16. päivä, tarkoituksena oli harjoitella emän ja varsan esittämistä kehässä.

Tammalauma tuli oitis vastaan, mutta yllättäin Jappe oli lauman perällä, vaikka se oli yleensä ensimmäisenä puskemassa syliin. Syy selvisi hyvin pian: Se ei tuntunut näkevän mitään. Oikea silmä oli puhki. Oikeastaan miettimättä mitään tamma ja varsa pakattiin samantien autoon ja klinikalle ajettiin oitis.

Silmä oli pahoin vaurioitunut ja sillä oli uveiitti. Hoito olisi kokonaisuudessaan ollut kohtuuton pikkuvarsalle ja viikkojen seisominen pimeässä pienessä tilassa ei olisi ollut kehitykselle millään tavalla hyväksi. Lisäksi ennuste oli kovin epävarma sille, että se edes paranee.

Niinpä pieni Jappeni jäi klinikan mäelle ja lähti emänsä kanssa laukkailemaan vihreimmille niityille. Se on todella kylmäävää tehdä se päätös ja seistä vieressä loppuun asti. Kyllä siitä aika hajalle meni itse kukin. Kaikkea on tullut nähtyä, mutta pikkuvarsan lopetus oli kyllä kamalimmasta päästä. 

Vamman synty on edelleen aivan täydellinen mysteeri, mutta hyvä muistutus siitä, että näitä voi sattua ihan milloin vain ja ihan kenelle tahansa. Tällaisessa tapauksessa vamma on syntynyt hyvin nopeasti ja silmä muuttunut harmaaksi ja erittäväksi ihan minuuteissa.

Voikukat olivat niin herkkua.


Jappe Kiusankappale (kuvassa etualalla) kiusaamassa pikkuveljeään (edessä)


Seuraavaksi tuli tyhjyys. Kiukku. Tässäkö tämä taas oli? Tuli hetki, kun en halunnut mitään hevoseläintä tilalle. Valinnanvaraa kuitenkin oli ja jotenkin sitten hassusti löysin itseni jälleen varsalaitumelta kuukausi myöhemmin. Mieheni oli mukana.

Olin valinnut ennalta kaksi suosikkia, jotka hassusti osasivat ihan itse tulla "vertailuun" rinnakkain: Orivarsa Jackpot ja tammavarsa Julishka.

Julishka vasemmalla, Jackpot oikealla.
Pohdittiin tarkkaan, kirjattiin paperille plussat ja miinukset ja lopulta valittiin sitten tamma. 

Meillehän ei tammaa pitänyt enää koskaan tulla (eikä kyllä alunperin shettistäkään), mutta koskaan ei saisi sanoa ei koskaan.

Varovasti iloitsin. Saisin mieluisan joululahjan, ponin. Kuvankauniin ponin. Kun näin Julishkan ihan pikkuvarsana, se oli ehkä hienoin varsa, minkä olen koskaan nähnyt. Ylväs ja itseriittoinen (ja kuinka oikeaan tuo kuvaus osuikaan). Ajattelinkin silloin, etten onneksi niin pidä tammoista ja sitten on tuo Pilkkukin tuossa orina vielä, joten helpommalla pääsee, kun valitsee orivarsan. Pidin kuitenkin pitkään matalaa profiilia ja hankin pinkit riimut ja punaiset ruokakipot vasta pari päivää ennen varsan tuloa. Jos vaikka kävisi jotain. Pilkku toki ruunattiin ajallaan.

Sitten 7. joulukuuta se tuli. Ihana pieni tammavarsa. Mieheni vielä varmisti, että onhan se naispuolinen, kun on niin kaunispäinen ja tuollainen prinsessamainen. Olen kerran kuullut salaa hänen sanovan sitä prinsessaksi. Mutta kukapa ei, kun tämän näkee!

Julishka ihan pikkuisena



Julishkan alkutaival sujui täällä hyvin. Toki alkuun se vähän taantui, kuten varsat monesti vieroituksen jälkeen tekevät, mutta ajan kanssa sekin korjaantui. 

Hoitosedät Salama ja Pilkku ottivat sen oitis hellään huomaansa ja edelleen Salama iltaisin katsoo sydämenkuvat silmissään varsan touhuja viereisessä karsinassa. Vaikkei Salamalla normaalisti ole minkäänlaista läheisriippuvaisuutta, varsan perään se saattaa lähteä karmit kaulassa, jos erehdyt viemään ne väärässä järjestyksessä ulos. Hauska pari.


Näin vuosi myöhemmin uskallan taas rakastaa. Itseasiassa tämä pieni ponitamma on aivan ihana ja jotenkin ainutlaatuinen. Kun hevoset ovat ihan varsasta asti tässä, syntyy niihin aivan erilainen suhde. Tunnenkin olevani etuoikeutettu, kun tämän meille sain, vaikka lopputulos ei ollutkaan sellainen kuin alunperin piti. Kohtalo päätti toisin, mutta ei se huonoa valintaa tehnyt!



12 kommenttia:

  1. Aika järkyttävää tulla tuollaiseen tilanteeseen, kun ponille sattunut tapaturma :( ihan kylmää ajatuskin. Saako kysyä, miksi tammakin lopetettiin samalla reissulla?
    Otan osaa suruun, mutta aika hienon korvaajan sait pikku prinsessasta ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monenlaista on tullut vastaan, mutta tämä meni kauhukuvien ykkösjoukkoon. :/ Vieläkin välillä tulee haikea olo, kun kuvia katsoo, mutta sellaista tämä elämä on.

      Tamman asioista en täällä blogissa kommentoi, koska se ei ollut minun hevoseni. :)

      Poista
  2. Voi että mikä tarina :( pikku enkeliponi-Jappe :( ihanaa kuitenkin että Julishkasta tuli teille oma poni <3 mahtava persoona vaikuttaa olevan! Olen kyllä aina tykännyt shettiksistä ja jos olisi oma talli, haluaisin sinne ihan ehdottomasti ainakin yhden shettiksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shettiksillä oli ihan suotta aikanaan huono maine. Viisaampia otuksia en ole koskaan tavannut. <3 Varsinkin Duke oli ihan älyttömän fiksu, ajatteli omilla aivoillaan ja oppi asioita aivan älyttömän nopeasti. Se ei ollut näyttelytähti, mutta ihan yliverto päästään. Eivätkä nuo muutkaan shettikset sen jälkeen tyhmiä ole olleet, päinvastoin. ;)

      Plussaa myös kompaktista koosta ja monikäyttöisyydestä, vaikkei aikuinen näilllä voi ratsastaa, niin harrastaa voi silti vaikka ja mitä. Näenkin itseni 20v päästä kukkahattu päässä, nuttura tiukalla poninäyttelykehän laidalla. 8)

      Poista
  3. Surullinen kohtalo lupaavalla varsalla :( Varmaan ihan hirveä päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli. :( Mutta joskus on tehtävä vaikeita päätöksiä järjellä.

      Poista
  4. Oli kyllä niin inhottava tilanne, tuollaisesta toipuminen vie kyllä aikansa. Ihana kuitenkin että "uskalsit" ottaa Julishkan kotiin, vaikka voin vaan kuvitella millaista tunteiden vuoristorataa se alku on ollut...

    Mulla yksi varsa joutui verenmyrkytyksen vuoksi hevossairaalaan heti synnyttyään, oli siellä emän kanssa 3 viikkoa tehohoidossa ja loppujen lopuksi jouduttiin tekemään raskas päätös varsan lopettamisesta, koska kaikki mahdollinen oli jo tehty. En muista että olisin koskaan kokenut moista tuskaa ja ahdistusta, kun joka päivä vaan odotat soittoa sairaalasta tietäen että uutiset eivät välttämättä ole ollenkaan hyviä. Ja se päivä kun emä piti hakea sieltä sairaalasta yksin kotiin, se oli niin raastavaa.

    Vaikka nämä kokemukset ovat ihan kauheita, onhan niissä se henkisen kasvun puoli, jos nyt jotain positiivista pitää löytää. Silti ikävä ei lopu koskaan.

    Oho, tulipa riipaiseva teksti, mutta kai se hevosten kanssa on sellaista että on isot ilot ja suuret surut.

    Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, mikä tarina. :( Kuten olen ennenkin täällä blogissa todennut, tämä on niin suurien tunteiden laji, ettei auta muu kuin opetella käsittelemään eri tilanteita ja mennä eteenpäin. Jokainen hyvä päivä on hyvä päivä. :)

      Poista
  5. <3 Raskaita juttuja ja itku tuli mullakin tätä lukiessa. <3
    Hyvää joulunaikaa sulle <3

    VastaaPoista