Kuusivuotiskausi korkattu

Mielestäni rimpula oli maailman hienoin jo tuolloin. Ja se riittää.

Viisi vuotta sitten hankin varsan, koska halusin kokea itsekin sen hienon polun, mistä kaikki puhuivat: Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt.

Viisi vuotta myöhemmin ollaan tässä. Täytyy todeta, että hevoseni on pian ihan oikeasti aikuinen. Kantapäät ovat kyllä kipeät, ei sillä.


Linkki videoon

On ollut hauska huomata, miten pelottavan samanlainen siitä pienestä mulkosilmäisestä varsasta on tullut oman peilikuvan kanssa. Niin hyvässä kuin pahassa! Toisaalta myös saman karvakorvan persoonalliset tavat ovat jo niin kiinteästi osa tätä sielunmaisemaa ja voikin olla, ettei niitä kukaan enää ikinä korvaa. 

Tänään kiipesin sitten ensimmäisen kerran kuusivuotiaaksi kääntyneen Salamani kyytiin. Oikeastaan mikään ei ollut muuttunut sitten edellispäivän, mutta hevosten maailmassa vuodenvaihde on aina iso juttu.    Kun nyt oikein innostuttiin muistelemaan menneitä, niin tasan vuosi sitten vastaava ratsastus ei ihan sujunut. Hyvä kun hevonen pääsi edes kävelemään kunnolla turvonneiden niveliensä kera. Silloin taivas oli tumma ja mieli yhtä synkkä. Olikin sinänsä hauska tänään ajatella, miten päivän suurin ongelma oli se, kun Ruuna Reipas meinasi roikkua ohjalla ja koittaa, kantaisinko minä hänen pienen sievän päänsä.    Sitkeys ja periksiantamattomuus on tällä erää palkittu ja elämä näyttää tällä hetkellä varsin mukavalta. Ratsastus on sitä, että tehdään aina jotain mukavaa(kin) ja lopuksi hevonen hörisee ratsastajalleen kiitokseksi, kun on alastulon aika. Se on saanut viime aikoina oppia ja oivaltaa asioita niin, että hyvä fiilis säilyy. Jos onni suo, tästä voi sittenkin vielä tulla aika kiva. Ainakin jos vaaleanpunaisia laseja käyttää ja antaa ajan tehdä ihmeitään jatkossakin.   

Linkki videoon

Kuvituskuvina 28.12.2016 kuvattuja kuvia. 

Tänään Ruuna Reipas esiintyi kännykkäräpsyssä vain varastamansa lapanen suussaan ja näytti ihan yhtä kakaralta kuin viisivuotiaanakin. ;)