Tai ainakin siltä tuntui, kun eilen karautimme Fannin kanssa kohti horisonttia toiveissa rento maastolenkki. Alku ei ollut kauhean lupaava, kun talutin pakollisen maantiepätkän (50m) ja takaa tuli kuorma-auto lähes hidastamatta. Vasta kohdalla se jarrutti ja Fanni päätti, että hänen arvokkuutensa ei mahdu samalle tielle tuollaisen mulkun kanssa - sain sen onneksi hallittua maasta käsin hyvin ja mulkvistirekka sai jatkaa matkaa ilman Fannin käsittelyä. Tästä tietenkin syvästi loukkaantuen F taisi imaista jonkinlaisen palkokasvin poikittain sieraimeensa, eikä hänen selkäänsä ollut ihan heti minullakaan mitään asiaa, kun hevonen pyöri kuin mikäkin helikopteri. Pienen lahjonnan ja yhden ärräpään sanelemana pääsin kyytiin ja idyllinen maastoköpöttely sai alkaa.
Sen pienen hetken kaikki oli hyvin. Ja oli jatkossakin, tosin pienillä muuttujilla varustettuna. Jostain syystä iso multarekka, joka jostain ihmeen syystä tuli metsätiellä vastaan, ei ollut enää lainkaan pelottava, mutta viaton sienestäjä lepattavan muovipussinsa kanssa oli pahinta, mitä voi pienelle suomenhevoselle tapahtua. Käveleminen tänään oli vallan helppoa ja luontevaa, mutta laukkavaihde hävisi ihan kokonaan, kun tamman piti keskittyä kyttäämään marjamättäitä siltä varalta, että siellä olisi lisää vaarallisia mustikanpoimijoita. Yksi lyhyt ja hallittu laukkapätkä kuitenkin onnistui ja siihen olimme tyytyväisiä. Ihan oman episodin aiheutti pienen ojan ylitys, jonka ylityksestä tamma sai kuitenkin palkkioksi jälleen leivänpalan ja ruohotupsuja.
Sellaista siis. Eilen meillä oli sellainen "kärpäsestä härkänen"-päivä, eli kaikki asiat sujuivat ihan vähän ylidramaattisesti. Loppuviikko ei pidä sisällään mitään jännittävää, päinvastoin otamme vastaan uuden haasteen: Lähdemme etsimään rentoutta ihan kotikentältä, omin avuin ja kaikessa rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti