Tapasin Ison Valkoisen yhtenä yönä. Se oli terve ja elinvoimainen. Valkea kyllä eli ehkä elettiin sitä aikaa, kun olin juuri ostanut sen. Silloin mikään ei ollut esteenä, vain taivas oli rajana kaikelle.
Tulkitsin tämän jälleen kerran kaipuuksi, joka ei näin 10 vuoden jälkeenkään osaa hellittää. Eipä sillä, Iso Valkoinen toi elämääni paljon ihania ihmisiä ja ehkä tämän oman kodinkin.
Ehkä se oli myös muistutus siitä, että mustan marraskuun läpi tarpominen tuo jälleen valon, jossain kohtaa sitten. Ei se arki pelkkää juhlaa Ison Valkoisen kanssa ollut, ei todellakaan, mutta muistot ovat harvinaisen kultaiset.
Ja sitten yhtenä kauniina hämärtyvänä iltapäivänä, kun kiirehdin kotiin ehtiäkseni kiireellä maastoon, tapahtui jotain hassua. Tumma harmaa allani oli kuin ihmisen mieli, rento ja lupsakka maastokaveri. Se halusi tutkia pientä puroa ja kaatunutta puuta. Ylipäätään se halusi edetä ja mennä. Aika pysähtyi sillä hetkellä siihen ja kiire unohtui. Tuollaisesta flowtilasta ei ole kiire pois, päinvastoin.
Ja ei, ei täällä mitään kriisiä ole. Perussyysahdistus vain. Kaikki tuntuu toisinaan pakolta ja aina on muka kiire, viikot menevät yhtä kiitoa ja kaikilla on paha mieli. Siksi oli ihanaa tuon yhden unen jälkeen kaivaa vanhat kuvat esiin ja elää nuo hetket uudelleen. <3
Ihana postaus ❤️
VastaaPoistaKiitos. :)
Poista