keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Syksyä


Siis hetkonen: Tämä syksyhän on vallan kaunista aikaa. Ei ole liian kylmä, ei kuuma, on paljon värejä ja katseltavaa. On siis täytynyt nauttia siitä täysin rinnoin, ennen kuin koko kauneus loppuu talven tieltä.

Lokakuu on ollut henkisen kasvun paikka. Sellainen vaihe iskee päälle joka syksy, syystä tai toisesta. Olen pyörinyt tallissani vuosia lähes yksin, ilman apukäsiä. Se on kivaa niin kauan kuin se vaan on kivaa. Päätin ottaa härkää sarvista ja koittaa kepillä jäätä: Etsin vuokraajia vuoden vaikeimpaan aikaan. Toistaiseksi tärppäsi hyvin! Se jää nähtäväksi, miten pimenevät illat syövät muiden motivaatiota. Omaani pakkosyötetään, mutta onneksi vuorotyön ansiosta joskus on mahdollista nähdä myös auringonnousu ja ratsastaa vaikkapa heti aamutuimaan.

Sellainen loistava idea kuitenkin pläjähti mieleeni vielä, että ponien osalta remmissä voisi olla paikka ajamisesta kiinnostuneelle ihmiselle esim. puoliylläpidon muodossa kotitallilla. Ota ihmeessä yhteyttä, jos melkein oma shetlanninponi kiinnostaa! Molemmat ponit ovat näytön ja käytön kestäviä, kilttejä ja toimivia nuoria. Loistavia esim. valjakkoajosta kiinnostuneelle ja myöhemmin ratsuksikin.

Salama tohkeissaan.
Meidän piti maastoilla paljon nyt, kun on vielä kivat kelit. Maanomistaja päätti toisin ja pisti koko metsän matalaksi siitä ainoasta kohdasta, mistä maastoon pääsee turvallisesti. Ymmärrettävästi sinne ei ole asiaa hevosen kanssa nyt aikoihin, kun vastaan voi tulla kaatuva puu, metsätyökone tai tukkirekka.

Salaman kanssa pyyhkii silti hyvin. Olen ratsastanut sitä nyt pääasiassa yksin erinäisistä syistä ja meillä on varsin mukavaa. Niin mukavaa, että kaivoin vanhat timanttikoristeiset onnenkannukset esiin pölyn ja hävityksen keskeltä ja testasin niitä koeluontoisesti, koska joskus vaan on pakko. Niitä onkin viimeksi käytetty Ison Valkoisen kanssa syksyllä 2010. Nyt kun polle käy ja kukkuu ja harrastaminen muistuttaa käytännössä normaalia treeniä, olen keskittynyt Salamaan aika täysipainoisesti. Lueskelin vanhoja blogitekstejäni ja sieltä paistoi kauas se alitajunnan pelko ja samanaikainen valtava arvostus siitä, kun omalla hevosellaan on ylipäätään voinut edes ratsastaa.


Syksy toi mukanaan myös suru-uutisen. Vanha hevosystäväni Mistella laukkasi vihreimmille laitumille 4.10.2016 pitkän sairauden uuvuttamana. Tuo suomenhevostamma oli yksi hienoimpia, mitä olen koskaan nähnyt ja ratsastanut. Sen myötä myös sain elämääni ystäviä ja paljon uusia tuttavuuksia. Näillä hevosilla on kyllä uskomaton voima!

Näide kahden vuosisadan rakkaustarina jatkuu nyt siellä jossain. Toivottavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blog Widget by LinkWithin