Pilkullisella ponilla oli ruskea harja ja häntä. Pikkutyttö sitä rutistaen toivoi joltain suuremmalta voimalta kainaloonsa samanlaista, mutta elävää ja mustaharjaista. Ehkä se poni olisi voinut olla kokonaankin musta, kunhan olisi.
Aika kului ja elämässä tuli eteen iloja ja suruja, isoja ja pieniä kriisejä. Normaaleja ja vähemmän normaaleja. Oli asioita, joita ei olisi tarvinnut nähdä tai kokea. Tuli myös hevosia, niin ruskeaharjaisia kuin myös kokonaan mustia. Yhtä kaikki, hevoset olivat se juttu, mitkä jo silloin kantoivat vaikeiden aikojen yli ja pysyivät mukana aina. Pakopaikka todellisuudesta, todellisuus itse.
Elämä opettaa. Ottaa ja antaa, välillä kaipaa kunnioitusta ja toisinaan ymmärrystä. Toiset oppivat taitoja jaloja perheeltään, vanhemmiltaan, sisaruksiltaan. Toiset saavat oppia ne elämältä, pikkuhiljaa, omin avuin. Kiitos hevosten, on pilkullista pehmoponia kainalossaan rutistanut tyttö oppinut elämän myötä aimoannoksen kärsivällisyydestä, nöyryydestä ja ylipäätään elämästä.
Vaikka silti se vähän pelkää rakastaa, koska sen kaiken voi aina menettää.
Ihana postaus !
VastaaPoistateamkarvapallot.blogspot.fi
Kiitti. :)
PoistaIhana kirjoitus ja voin täysin samaistua. Niin paljon se antaa, niin paljon opettaa, mutta niin paljon se myös ottaa. Hakkaa välillä syvimpään maanrakoon ja sitten taas auttaa jaksamaan. Olen kerran roikkunut melko lähellä sitä rajaa, jossa mielenterveys menetetään. Olin jo melko syvällä ja se pätkä oli elämässäni se ainut pidempi aika ilman hevosta. Minä uskon, että silloinkin hevonen olisi kantanut sen pahimman yli ja olisin silloinkin kaivannut sitä jotain omaa, jonka luokse mennä ja johon hukuttaa sen kaiken muun. Kaikkein synkimmälläkään hetkellä hevosen kanssa ei elämä ole ollut niin synkkää, kuin silloin ilman hevosta.
VastaaPoistaOlen sittemmin oppinut myös menetyksen katkeruuden ja oikeastaan olen päässyt myös siitä pelosta yli. Taavin kuolema ei pelottanut minua, enkä nytkään osaa pelätä menettäväni Ripen. Sen hetki tulee, kun on tullakseen. Siihen asti koetetaan vaan nauttia, olla läsnä ja ottaa kaikki irti tästä hetkestä.
"Kaiken minkä muistan aika kutistaa, mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän, ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän
Niinkuin kuuluu asiaan kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu, aikakin
Niin myös aikanaan sinä lähdet, pois häipyy taikakin, siksi rakastan sua nyt"
Jollekin se voimaannuttava juttu on joku muu, meille ne ovat nämä hevoset. Ja se meille suotakoon. :)
PoistaOlin jo ehtinyt tottumaan siihen, että näitä voi joutua pistämään pois. Tai kyllähän sen tiesin jo ennen eläimen hankintaakin, mutta silti jotkut menetykset kirpaisevat ja kovaa. Duke oli sellainen, vaikkei ehkä "ulospäin" siltä näyttänyt. Itken sitä just niin kauan kuin haluan. :)
On oma onneni ja painajaiseni, että hevoset ovat kotipihassa. Saan paeta sinne just silloin kun haluan. Ikävä kyllä myös saan murehtia niidenkin murheita jotenkin entistä kovemmin, kun ne ovat tuossa näkyvillä koko ajan. Onko turpakarva vinossa, onko tuolla nyt kaikki hyvin, miksi se tekee noin jne... Toisaalta taas poiskaan en vaihtaisi ainakaan pysyvästi, koska nyt tiedän, mitä niille oikeasti kuuluu. Viime aikojen murhetta on aiheuttanut se, että Salama on ollut pari viikkoa todella hermostunut ja tuijottaa pellolle lähes jatkuvasti. Tässä tapahtui tuon peltomörön vuoksi pari karkureissuakin, joihin Salama ei onneksi ehtinyt osallistumaan. Tuon pomppimisen ja säikkymisen seurauksena se tietty on liukastellut jäätiköllä ja jalat ovat välillä olleet ihan solmussa. Hokit vaan kimpoavat jaloista, kun polle ottaa lähtöjä. Uusia vammoja odotellessa...
Ymmärrän. Mulle Taavi oli arka paikka, vieläkin välillä itken sen perään. :) Vaikka en pelännyt sen menetystä, niin enhän minä sitä olisi vielä antanut. En oikeastaan vieläkään ahdistumatta pysty sen kuvia katsomaan, vaikkei enää itketä.
PoistaAuts... Toivottavasti peltomärkö poistuu. Omassa pihassa on omat vapautensa, mutta myös omat ongelmansa. Omassa tallissa on tietysti se hyvä puoli, että pääse tarkkailemaan vointia tiheämmin ja tarkemmin (joskin se voi kääntyä itseään vastaan, niinkuin kirjoitit..) ja hoitokin on mahdollista toteuttaaa enemmän omien sääntöjen mukaan. Toisaalta - tukea ei ole niin paljon saatavilla ja vapaa-aika on kortilla.. :)
Meillä tallille muutti eilen uusi hevonen Rippeä vastapäätä ja Rippe olikin sitten taas heittänyt karsinassa rinksaa ja kurapaskonut kintuilleen.. Hohhoi. Se oli aamullakin vielä ihan sekaisin ja hirnahteli, kun talutin sitä poispäin tarhoilta ja etusissa oli hennot pulssit pitkästä aikaa. Varmaan on taas stressihormonit tapissaan ja nyt vaan sormet ja varpaat ristissä toivon, ettei laukaise mitään kaviokuumetta tmv.
Itsehän pääsen seuraavaksi tallille vasta huomenna ja olen siis toisten ihmisten havaintojen varassa siihen asti. Koetan vaan hengitellä syvään ja luottaa, että ei tässä taas ole mitään vakavampaa. Heh.
Peltomörkö jäätiköineen oli sen verran tyhmä, että keväälle suunniteltu kinnerkontrolli siirrettiinkin sitten ensi viikolle... >:( Tyhmää, mutta sellainen fiilis tuli, joten parempi katsoa kuin katua. Nämä kovat pohjat, hokit alla ja kaikki kertynyt energia eivät ainakaan auta asiaa, vähemmästäkin ehkä mörköjä näkee ja sitten paikkoja kolottaa, kun liikeradat tai olosuhteet eivät ole optimaalisia. Tai sitten siellä todella on joku otus, joka näitä säikyttelee. Olipa tässä joulukuussa nähty villisikalaumakin ihan kivenheiton päässä!
PoistaRippe ei selvästi pidä rutiinien muutoksista! :D Yksi läsipää lähettää terkkuja aiheen tiimoilta, mitään juttuja ei kande/saa muuttaa... :D
No voi kökkö sentään! Mut parempi tosiaan katsoa, kun katua. Nyt on ollut kyllä todella kamalat kelit jalkavaivaisen liikkua.. :(
PoistaMeillä on huomenna myös treffit tohtorin kanssa heti aamusta, otetaan verikokeet cushingin varalle. Josko saatais sitten lääkitys kohdilleen ja harrastukselle taas vähän lisää hintaa.. ;)
Käsittääkseni cushing-lääkitys on melko toimiva, joten toivottavasti siitä on iloa! Jos siis siihen päädytte. :)
Poista<3
VastaaPoistaKiitos! :)
Poista