Näin tuollaisen otsikon muuan keskustelupalstalla. Itse keskustelukin oli itseasiassa kerrankin aika hyvä.
Kokonaisuutena mielenkiintoinen kysymys: Millaista on ylipäätään hevosen omistaminen? Vastuuta, iloa, surua, rahanmenoa, terapiaa, ajanvietettä. Sitä nyt ainakin.
Entäpä sitten nuori? Ne ovat todellakin tyhjiä tauluja. Elämä edessä, kaikki uudet asiat ovat jännittäviä tai ainakin niihin suhtaudutaan suurella vakavuudella. Toinen rennommin, toinen jotenkin muuten. Hevosta oppii kummasti kuuntelemaan. Sitä itsekin herkistyy, kun hevosenlukutaito paranee.
Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. Totta. Ne voivat aina kuolla ähkyyn jouluna tai katkaista koipensa just juhannusaattona. Siksipä jokainen hetki on ainutlaatuinen ja tärkeä. Onnistumisen ilo matkalla kohti sitä jotain on aina suuri ja aito.
Hevosen kanssa oppii nopeasti pitämään jalat maassa. Suuria suunnitelmia ei aina tohdi tehdä. On haaveita, on unelmia ja sitten on konkreettiset tavoitteet. Ne voivat olla nuoren kanssa alkuun ihan mitättömältäkin tuntuvia juttuja, mutta niistä pienistä palasista rakentuu täydellinen ystävä ja harrastuskaveri.
Nuoren kanssa melkein jokainen päivä on erilainen. Välillä ihan perusjututkin voivat tuntua vaikeilta, jos ja kun hevoselle sattuu Sellainen Kuuluisa Päivä. Toisinaan taas on päiviä, kun kaikki sujuu kuin tanssi. Olkoonkin helteen tai muun raskaan oleskelun seurausta, mutta ne hetket tuntuvat kovin palkitsevilta.
Jostain syystä nuorten hevosten kanssa erityisesti törmää siihen, että aina joku tietää paremmin ja aina joku osaa enemmän. Oma tunne on tärkein: Jos jokin ei tunnu hyvältä idealta, ei sitä kannata tehdä. Kukin taplatkoon tyylillään, kunhan hevonen voi hyvin kaikin puolin. Pysytään siis kultaisella keskitiellä. Eniten ehkä tässä kohtaa ajattelen nuoren kanssa etenemistä ja niin sanottuja henkilövalintoja.
Tunneside varsasta asti olleeseen hevoseen on ihan jotain muuta kuin aikuisena hankittuun. Luottamus on molemminpuolista, vaikkei vielä laukatakaan pellolla takaperin ilman varusteita kaulanarulla tuulettaen ja varvassandaalit vauhdissa lennellen. Ehkä sitten joskus.
Vaikka omaani tutustuin sen ollessa ''jo'' neljävuotias, oli meidänkin alkumatka kivinen ja en silloin todellakaan kuvitellut että vielä miltei kymmenen vuoden jälkeen ollaan tässä. Ruuna oli aikanaan melkoisen raisu ja ei sille paljon muita minunikäisiä edes uskallettu selkään laittaa, peloton piti olla sillä ukko osasi viedä ja lujaa... Nyt on ruuna 12 ja minä 21 ja on elämä tuonu meille molemmille kokemusta, luottamusta ja ennenkaikkea unohtumattomia elämyksiä ja niinkuin lopussa sanoitkin, me ollaan nyt siinä 'joskus sitten' vaiheessa, kun pystyy menemään mistä vain milloin vain ja miten vain ! Blogisi on todella mukavaa luettavaa ja taitaa olla yksi niistä mitä aktiivisimmin tutkiskelen, paljon hyvää teille jatkossakin ja ennenkaikkea hyvää kesää :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi!
PoistaAhkeruus palkitaan ja hevosten kanssa vain se kärsivällinen ja pitkäjänteinen työskentely palkitsee kyllä sitten aikanaan. Kiva kuulla, että teidän tarina kääntyi myös hyvälle tolalle. :)
Nuoren omistaminen on aivan parasta! Harmi kun ne ei pysy aina nuorina... ;) Mutta Selma on korvannut aikuistumisen mukanaan tuoman tasaisuuden toiminalla siitostammana = lisää nuoria maailmaan! :D Todellakin se matka on se juttu. <3 Ja kyllä minusta olisi upeaa saada pitää Selma hyvinvoivana vanhuksena. Sitten olisi nähnyt sen elämän 2 vuotiaasta pikkutammasta vanhaksi mummoksi. :)
VastaaPoistaMe ainakin ajattelimme Salaman kanssa vanheta tasatahtiin... ;) Salamakin on varmaan aika lunki sitten 25-vuotiaana. Heh, on se onneksi jo nytkin, ei siinä mitään. On ollut hienoa nähdä näiden omien elämää pikkuvarsasta tähän asti, ovat muuttuneet tosi paljon ja varmasti vieläkin on edessä paljon kaikkea.
Poista