Tompan lähdöstä on nyt 10kk. Olen viitannut siihen tässä blogissa jo monesti, mutta muistan sen päivän vieläkin kuin eilisen. Todellisuudessa se oli tiistai-iltapäivä 11.7.2011, kun Niko talutti Elämäni Hevosen traileriin ja toivotti hänelle hyvää matkaa.
Minä olin jättänyt hyvästit jo aiemmin samana päivänä. Itseni tuntien, en pystynyt tekemään sitä viimeistä matkaa itse. Olisi pitänyt, mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Tiistaiaamupäivänä istuskelin laitumella ja söimme Tompsun kanssa Hesen kana-aterian puoliksi, juomana tietenkin Sprite ja ranskalaisten kaverina paprikamajoneesi. Tom oli niin oma itsensä, ahne ja kerjäsi rapsutuksia. Leikkasin tietenkin jouhia muistoksi. Ne ovat yhä tallin pöydällä koskemattomana, en ole voinut tehdä niille mitään vielä.
Jotkut väittävät, että "aika kultaa muistot", se on kyllä osittain totta: Ruunan viimeinen syksy 2010 ja sitä seurannut kevät 2011 olivat sille selvästi jo hankalampia. Nivelrikko eteni ja vaivasi, mm. piehtarointia rakastava hevonen ei päässyt enää kunnolla ylös eikä toinen takajalka enää tahtonut pysyä perässä rauhallisissakaan vauhdeissa. Ruunan olemus muuttui väsyneemmän ja kiukkuisemman oloiseksi, tajusin tämänkin vasta jälkeen päin podettuani suurta katumusta monen kuukauden ajan. Joka jalkaa ontuvaan hevoseenkin tottuu, kun sitä aikansa katsoo sormiensa läpi... :(
On mielestäni ihan totta, että oikea aika päästää irti on silloin, kun alat miettimään sitä. Päätös ei aina ole helppo, mutta muisto hyväkuntoisesta ja kauniista hevosesta on paljon kauniimpi, kuin pitkään kroonisista säryistä kärsineen kipeän hevosen ilme. Tompan kohdalla mielestäni tein päätöksen tarpeeksi nopeasti. Toisaalta tilanteet voivat muuttua nopeastikin, en esimerkiksi ikinä unohda Fannin katsetta, kun se nukahti ikiuneen eläinlääkärin avustuksella tuskaisen suolikierteen uuvuttamana pää minun ja Nikon väliin. Silloin tiesin ja tunsin, että peli oli jo menetetty ja ainut oikea ratkaisu on tämä. Muistan jokaisen hevosystäväni aina kauniina ja ylväinä hevosina ja erityisesti Tomppa oli juuri sellainen, mistä olin aina haaveillut. Enää en tosin kaipaa niitä rodeointeja tai joka portista karkaavaa hevosta... :)
Tompan lähdön jälkeen jouduimme tekemään ikäviä päätöksiä puolen vuoden sisään kaksi kertaa - sekä Hennu että Fanni laukkasivat äkillisesti ikivihreille laitumille. Se opetti minulle sen, että mitä vain voi oikeasti tapahtua, vaikka "kotiläksyt" tekisi miten huolellisesti tahansa. Elämä ei koskaan anna mitään ilmaiseksi, kunpa vaan osaisin joka päivä tarttua siihen hetkeen ja nauttia niistä pienistä hyvistä hetkistä. Arjesta tulee helposti sellaista selviytymistarinaa, ettei niitä hyviä hetkiä kohta enää edes muista. Siinä voisi olla tavoitetta itse kullekin, eikö vain..?
Loppuun vielä Kaija Koon Seinäruusu - voin niin samaistua siihen, että en ensin osannut päästää irti ja tuntui, ettei hevoselämä voi edetä enää mihinkään. Optimistinen olen jälleen ja yhä, mutta ennen kaikkea entistä viisaampi ja kahta varsaa rikkaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti