Ihan vähän eteenpäin

Olen Fannin poismenon jälkeen ratsastellut aika vähän, vain muutaman kerran viikossa ja nekin kerrat pääsääntöisesti maastossa humputellen ilman vakavampia ajatuksia. Pari kertaa olen nyt Misun kanssa keskittynyt etsimään sitä sisäistä perfektionistia, joka haluaa kasata ne talliin unohtuneet takajalat ja saada hevosen toimimaan kuin ajatus. Tai ainakin siihen pyritään.

Tänään a) kauniin sään, b) hyvän kentän, c) sisäisen hyvän fiiliksen johdattelemana satuloin Misun jälleen koulusatulan alle ajatuksena kokeilla, onko kouluratsastus tosiaan niin mukavaa, kuin etäisesti muistin. Olihan se - tein samoja harjoituksia kun Fanninkin kanssa, eli ratsastelin uran sisäpuolella hakien ulko-ohjan tukea ja kulmissa etsittiin tuttuun tapaan Kyran aakkosia. Tehtiin muutama ravi-käyntisiirtyminen ja kaunis pysähdys sekä vähän väistöjä ja sisätakajalan jumppaa. Hevonen pehmeni nopeasti ja kulki kivassa pehmeässä muodossa ajoittain. Välillä päädyin mokaamaan koko homman ja tein joko liikaa tai sitten jäädytin ja hevonen hetkellisesti ihmetteli edellämainittuja asioita, luonnollisesti siis... Välillä myös huomasin ohjien valuvan käsistä ja oman etukenon ilmestyvän jostakin, näin jo itseni seisomassa keskellä kenttää karjumassa mokomalle tollolle ratsastajalle... :D

Otan ratsastuksellisesti nyt päivän kerrallaan. En suunnittele mitään, vaan homman kanssa edetään viikko kerrallaan. Sekin tuntuu välillä paljolta - nyt kun talvikelit ovat näin mukavat, niin maastoilu on vallan mukavaa, joten miksei välillä oteta ihan rennosti vaan... :) Tammojen kanssa on menty yksin ja erikseen ja Sohvikin on käynyt hölkkäilemässä ja kiipeilemässä muutaman kerran nyt. Se on niin symppis, ei pelkää autoja eikä ihmettele mitään turhia, vaan mennä puksuttaa tasaisen varmasti eteenpäin.

Kaunis Misukka kesällä 2008.