Repost: Salama

 

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran 28.2.2017 tallimme omalla FB-sivulla, jossa on esitelty kaikki tallimme hevoset omalla vuorollaan. Julkaisen tämän täälläkin, koska joukkoon on eksynyt paljon uusia lukijoita. :)

SALAMA

Salama eli varsin osuvasti viralliselta nimeltään Sankarisalama on 4.5.2011 syntynyt suomenhevosruuna. Se on ollut meillä pikkuvarsasta saakka. Pilalle hemmoteltu herkkis, joka on hyvänä päivänä kuin koira ja huonona vähän tuhma. Perusluonteeltaan kuitenkin kiltti, mutta vilkas.

Salkku tuli meille loppupeleissä vähän vahingossa. Näin sen myynti-ilmoituksen ensimmäisen kerran syksyllä 2011 ja soitin siitä samantien. Tallini oli tosin täynnä tammoja siinä kohtaa ja kotioloissa orin pitäminen tammojen seassa olisi hyvin haastavaa, kun tilaa ei mitään liikaa ole. Ikävä kyllä Salkku - silloin Santtu - oli saanut jo toisen kodin ylläpitopaikan muodossa ja kaupanteko jäi.

Kohtalo kuitenkin puuttui peliin: Ensin toinen omista hevosistani jouduttiin lopettamaan tapaturman takia. Se katkaisi jalkansa ja jouduttiin hätäteurastamaan lähes niille sijoilleen. Kuukautta myöhemmin, jouluaattona 2011 toinen omistani, hienoakin hienompi suokkitamma Fanni kuoli suolikierteeseen. Suolikierre ei katso aikaa eikä paikkaa, se tulee jos on tullakseen.

Suru oli käsinkosketeltavaa. Yhtäkkiä tallini olikin käytännössä tyhjä, kolmas hevonen oli ratsastettavana meillä ja sen kanssa en kokenut mitään suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sain sille väliaikaisen kaverin ja arki jatkui.

Vain pari päivää joulun pyhien jälkeen huomasin selaavani myytäviä varsoja. Olin aina halunnut kimon suomenhevosen ja koska niitä oli varsin vähän myynnissä, olin ajatellut astuttavani Fannin seuraavana keväänä Salaman isällä, E.V. Jovankalla. Salaman myynti-ilmoitus pompsahti kuitenkin jälleen näkyviin. Kävimme sitä katsomassa ja vastassa oli vänkäsäärinen mulkosilmä (kuten mieheni sanoi), mutta kaupat tehtiin. Varsat kun eivät tuossa kasvuvaiheessa koskaan ole mitään kauniita. Näin siinä paljon samaa kuin ensimmäisessä omassa hevosessani Tomyssa. Näin jälkikäteen pakko todeta, että liian paljon samaa!

Salama muuttu meille helmikuun alussa 2012. Pari kuukautta se oli kaverini luona pihatossa kavereiden kanssa. Se on sellainen asia, joka on orivarsalle ehdoton juttu - yksin näiden kanssa ei kannata puljata. Harjoiteltiin taluttamista, jalkojen nostoa ja muuta mukavaa. Salama esimerkiksi inhosi harjaamista yli kaiken ja sitä ei todella koskettu minne tahansa. Nythän se kerjää rapsutuksia koko ajan!

Varsa-arki sujui mukavasti saman ikäisen shettispojan Duken kanssa. Salama ja Duke avasivat tallissani uuden aikakauden ja siitä koostuukin "tiimimme" nimi, SD-team. Kaikki sujui vallan mainiosti aina 2-vuotiskesään asti. Veimme Salkun ja Duken Annin kanssa tuttavan luo laitumelle kahden muun varsan kanssa. Se homma ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, koska vain parin tunnin laidunloman jälkeen koko poppoo karkasi. Omani otin kiinni lentokentän vierestä ja loput kaksi löytyivät kauempaa junaradan varresta.

Se keikaus olisi voinut mennä niin, että selvittiin säikähdyksellä, mutta toisin kävi... Olin varannut Salamalle ajo-opetuspaikan ja vain pari päivää ennen katselin sen liikkumista laitumella. Ihan kuin se olisi könkännyt... Sain seuraavaksi päiväksi klinikka-ajan ja löydökset olivat varsin ikäviä. "This is not a sport horse" sanoi bulgarian ihme eli eläinlääkäri, jolle kiireessä sain ajan. Oikeassa takajalassa oli paljon pielessä. Ajo-opetus peruuntui ja varsa jäi kotiin tarhaan.

Pari päivää parkumista ja konsultaatio oman luottoeläinlääkärin puoleen. Sain hänelle muutaman viikon päähän ajan. Varsa kuvattiin turvasta hännänpäähän, ultrattiin ja mietittiin. Ei niin paha kuin voisi - ei tarvitse leikata, totesi eläinlääkäri. Sen verran paha kuitenkin, että vuoden sairasloma napsahti päälle ja lisänä ehdoton liikkumiskielto. Ihan kiva 2-vuotiaalle villille varsalle... Molempien takajalkojen hankositeiden yläkiinnityskohdat olivat revenneet. Oikea niin pahasti, ettei sitä voitu ultrata, koska vamma-alue oli edelleen varsin turvoksissa. Takajalkaan oli kasvanut myös luuliika vamma-alueelle, joka siis oli se kohta, minkä leikkaustarvetta arvioitiin. Jos luuliika hankaisi jänteitä, se olisi joko leikattava tai hevonen lopetettava. Lisäksi otj:ssa näkyi jo 2-vuotiaana kinnerpatin alkua, mikä ei kuulemma ole mitenkään tavallista.

Sain ohjeeksi kylmätä jalkoja (kintereitä) niin paljon kuin jaksoin. Ja minähän jaksoin - päätin, että tästä tämä homma ei ainakaan jää kiinni. Kylmäsin ne vuoden ajan ainakin kahdesti päivässä ja opetin samalla Ruuna Reippaan jalkojen hoitoon. Kinner on hevoselle arka paikka, koska pedot tarraavat sinne. Olikin pieni työvoitto, kun jossain kohtaa sain kylmätä jalat niin, että varsa oli vapaana!

Luonnollisesti hallittu liikutus pian 3-vuotiaalle vilkkaalle nuorelle oli ihan mahdoton juttu. Alkutalvi meni suurin piirtein hyvin, mutta näihin aikoihin talvella 2014 meno oli jo vaarallista. On normaalia, että nuorille hevosille tulee 3-4-vuotiaana ns. uhmakausi. Silloin rajoja kokeillaan ja usein paras ratkaisu näihin on lisätä liikuntaa. Meille se ei tosin ollut vaihtoehto... Salama sai eläinlääkäriltä siunauksen lähteä "käytöskouluun" kokeneen valjakkokuskin luo harjoittelemaan ohjasajoa ja sen myötä uutta tapaa liikkua. Siellä oli maneesi, joten pienet riekkumiset sallittiin, kunhan ne tapahtuvat hyvällä pohjalla. Sairasloma oli siis edelleen päällä, joten opetusjakso oli hieman räätälöity sille sopivaksi. Tuo kahden kuukauden jakso oli kuitenkin ehkä paras idea koskaan, kotiin tuli kiltimpi ja nöyrempi ruuna, joka toimi hienosti ohjasajaen. Ohjasajo on siis sitä, että hevosta ajetaan maasta ilman kärryjä pitkien ohjien kera. Ohjasajaen voidaan tehdä ihan samoja harjoituksia kuin ratsainkin, eikä se lajina ole lainkaan helppo.

Ekat ravit ilman taluttajaa! Salama 3v.

 Elämä hymyili. 3-vuotias Salama laitettiin satulaan Annin kanssa ja pikkasen harjoiteltiin ratsunjuttuja kentällä ja maastossa. Kaikki meni liian kivasti aina syksyyn 2014 asti - yhtenä kauniina päivänä Salama kompuroi etujaloillaan ja ontui rajusti toista etusta. Tunteja myöhemmin siihen ilmestyi perinteiset hankkarivamman oireet: Kova turvotus, arkuus, kuumotus ja ontuma. Ultraääni paljasti sen, mitä en olisi halunnut kuulla: Hankositeen alakiinnityskohdan vamma. Se oli paikassa, joka kiinnittyy nuljuluuhun ja röntgenissä näkyi pieni särö siinä kohtaa. Se oli todella huono uutinen. Jalka pakattiin kasaan ja hevonen joutui jälleen - ikävä kyllä - karsinalepoon. Pari viikkoa myöhemmin jalka tutkittiin uudelleen: Särö luussa oli poissa, mutta hankkarissa oli sama vamma edelleen paikoillaan. Vammat saavat aina tietyn prosenttimäärän ja tässä tapauksessa vamman arvioitiin olevan 10-15% laajuinen ko. kohdassa. Yleensä jos luussa on murtumia tai vamma on yli 50%, ovat asiat jo todella huonosti, muutama poikkeus toki mahtuu joukkoon. Kaikista maailman hankosidevammoista nuo ylä- ja alakiinnityskohdan vauriot ovat pahimpia ja niiden ennuste on huono. Hankosidevammat ovat yleensä tapaturmaperäisiä.

Alkoi pitkä kuntoutus. Hankkarit vaativat pitkän ajan parantuakseen ja paljon hallittua liikettä (= kävelyä) niin, että liikuntaa lisätään asteittain. Nyt käsissäni oli jo aikuisen hevosen kokoinen villi 4-vuotias, millä oli entistä enemmän virtaa. Jalkaa käytiin näyttämässä kolmannen kerran 2kk myöhemmin. Vamman olisi pitänyt olla jo paljon parempi, mutta juuri mitään edistystä ei ollut tapahtunut. Samoihin aikoihin meno alkoi olemaan jälleen aika hurjaa, joten riskit tiedostaen purin sairastarhan ja päästin Salaman kaverinsa kanssa isoon tarhaan. Viimeinen niitti silloin oli se, kun Salama riehui yhtenä kauniina taluttelupäivänä niin paljon, että veti nurin ja reväytti toisen lavankin siinä rytäkässä. Jalkaa kylmättiin päivittäin ja kävelyä pyrittiin suorittamaan niin hyvin kuin mahdollista.

Tätä mieltä läsipää oli rauhallisesta liikunnasta. Ja joulukorttikuvista.

Neljäs kontrolli oli edessä keväällä 2015. Pelkäsin pahinta, kun jalka ei palpoiden ollut muuttunut juuri miksikään kevään edetessä ja vamman synnystä oli siinä kohtaa takana jo melkein puoli vuotta. Heppa katsottiin liikkeessä juoksuttaen ja voi sitä riemua, kun puolen vuoden tauon jälkeen sai ravata luvan kanssa! Yllätyksekseni se liikkui yllättävän hyvin. Ultraääni tarjosi meille myös jymy-yllätyksen: Vamma oli lähes kokonaan parantunut!!!

Elämä alkoi jälleen uudelleen, ties kuinka monennen kerran. Jos joku, niin tämä hevonen on opettanut sen, miten hevosharrastus tarjoaa iloja ja suruja laidasta laitaan. Eläinlääkäri laati ohjelman, jonka mukaan liikuntaa lisättiin viikottain. Salama palasi satulan alle ja ratsuoppeja jatkettiin pikkuhiljaa.

Ilo oli kuitenkin lyhyt, kun takapään liike ei ihan ollut niin priimaa kuin olisi voinut olla. Lisäksi oikea takajalka turposi limpuksi yllättäin. Palasimme jälleen, ikävä kyllä, klinikalle. Vanhat hankkarivammat ultrattiin, niissä ei uutta. Kintereet kuvattiin ja oikean takajalan kinnerpattimuutos oli edennyt. Jalasta löytyi myös nuppineulan pään kokoinen haava, joka oli aiheuttanut ihan perinteisen impparin mokomaan koipeen. Kinnerpateille liikunta ja pihatto-olosuhteet ovat hyväksi, seisominen pikkutarhassa tai karsinassa on niille myrkkyä. Eläinlääkäri suositteli Tildren-lääkitystä ja sellainen sitten annettiin. Kyseinen lääkitys on sellainen, että se vaikuttaa vasta viikkojen päästä. Se on kallis ja joillekin täysin hyödytön. Jäimme siis jännityksellä odottamaan, miten tämän kanssa käy.

Pari kuukautta meni rennosti köpötellen. Kesä 2015 oli kuitenkin melko sateinen ja Salamalle tuli samaan aikaan ns. kasvupyrähdys. Se tarkoitti sitä, etteivät kaikki jalat aina mahtuneet optimaalisesti rungon alle. Etukengät lentelivät ja kaviot kuluivat, kun kengän mukana lähti aina pala jos toinenkin kaviosta. Pikkuhiljaa se vaikutti liikkeeseenkin ja tittidii, jälleen oltiin klinikalla. Vieläpä siinä aamunakin Salama tiputti toisen etukengän... Antura (kavionpohja) oli päässyt kulumaan aivan liian ohueksi, joten ei ihme, että liikkuminen oli hankalaa. Salkulle räätälöitiin jälleen omanlaisensa etukengät ja pohjalliset. Syksyn tullessa kasvupyrähdys hellitti ja kengät rupesivat pysymään jalassa. Työvoitto!

Todella, kesä 2015 oli sateinen ja kostea. Syksy myös. Salama liikuskeli jo paikoin hienosti ja eli normaalia nuoren hevosen elämää. Käytiin maastossa ja vähän jumpattiin kentällä. Oli kivaa, elämä hymyili. Sitten tuli aika siirtyä talliin yöksi. Salama alkoi yskähtelemään, ensin satunnaisesti ja sitten lopulta ihan kunnolla. Muistan, miten perjantai-iltapäivänä varasin sille maanantaiaamuksi ajan ja sunnuntaiaamuna hevonen oli niin kuitti, ettei jaksanut edes syödä. Eläinlääkäriin alkoi olemaan siis jo todella kiire!

Salama oli koko ajan ollut kuumeeton. Heinät kasteltiin ja hankin sille osittain oman heinänkin säilöheinän muodossa. Räkää valui ja kyljet pumppasivat. Hengitystiet tähystettiin ja löydöksenä oli ekalla kerralla muistaakseni jonkin sortin tulehdus, mutta limanäytteistä kävi ilmi, että sillä on puhkuri. Se sai kunnon hevoskuurit kortisonia mukaansa, mutta niistä ei juurikaan ollut apua.

Tästä alkoi ajanjakso, jolloin podin vuosisadan hevosenomistaja-syndroomaa. Jonkin sortin kokemuksen omaavana ihmettelin kuitenkin sitä, miten puhkuri voi niin sanotusti tulla yhdessä yössä ja vielä nuorelle hevoselle? Se on vähän niin kuin ihmisten keuhkoahtaumatauti, kehittyy pikkuhiljaa. Tallissani ei ole ikinä ennen yskitty tai sairastettu edes flunssaa. Klinikalla jouduttiin lopulta ramppaamaan yskän takia ehkä viisi tai kuusi kertaa ja lähes aina eri eläinlääkärin luona. Lopulta sain meille sellaisen lääkärin, joka otti oikeat näytteet (!) ja kävi ilmi, että sillä on varsin sitkeä bakteeritulehdus päällä. Tästä opin, että täytyy jatkossa pyytää suoraan tuo samainen näyte, eikä ihmetellä viikkotolkulla asiaa väärien lääkkeiden kanssa. Puhkuria ei tällä siis todettu, mutta koska oireet pitkittyivät, sai Salama IAD-diagnoosin. Se on vähän niin kuin ihmisen astma.

Talven 2015-2016 melkein ainut ratsastuskuva. Silloinkin lähinnä pönötettiin paikoillaan.

Bakteeriviljelyn valmistuminen kestää aina tovin. Tammikuussa sitä odotellessa Salkun tila oli jo aika kehno, joten se sai ihan perinteistä sulfaa lääkkeeksi. Meni jokunen päivä ja hevonen oli ihan jalaton, kaikkien jalkojen nivelet olivat turvonneet ja hevosella epäiltiin jo kaviokuumettakin, koska kortisoni meni taustalla koko ajan pienellä annoksella. Jälleen karautimme eläinlääkärin luo - syynä mokomaan allerginen reaktio (moniniveltulehdus) sulfalle! Harvinaista hevosille, mutta jotenkin jo alkoi tuntumaan, että varsin mahdollista tälle. Salama kuuluu muutenkin vähän omaan todennäköisyysluokkaansa mm. värinsä vuoksi. Tuollaisia tummanruunikonkimoja suomenhevosia on rekisteröity kautta aikojen peräti 4 kpl.

Vihdoin löytyi kuitenkin oikea antibiootti ja 4kk kestänyt yskäh*lvetti helpotti. Muistan, miten tammi-helmikuussa 2016 oltiin jo niin syvissä vesissä, etten rehellisesti sanottuna uskonut Salaman selviävän siitä. Siksi olikin hämmentävää, miten keväällä 2016 se alkukankeuden jälkeen rupesi liikkumaan hyvin (okei, Tilden uusittiin helmikuussa, joten sillä oli vähän vaikutusta myös) ja oli ratsuna ihan älyttömän kiva. Ei tietenkään valmis, vaan hyvinkin ruosteessa, mutta silti. Itkin onnesta, kun pääsin takaisin sen selkään ensimmäisen kerran. Hankittiin uusi sopiva satula ja tehtiin varovaisia suunnitelmia tulevaisuuteen.

Ohjasajoa.

Meni pari kuukautta ja yskä palasi. Ei niin pahana, mutta kuitenkin. Ahdisti, itketti ja ketutti, ihan suunnattomasti. Kävimme jälleen tähystämässä hengitystiet ja tällä kertaa tässä asiassa uuden eläinlääkärin luona. Hänen mielestään hengitystiet olivat ihan siistit, mutta oireisto ja sitkeä lima jossain kaukana sopivat allergiaan. Salaman iho myös kutisi tavallista enemmän. Eläinlääkärin mielestä oli järkevää ottaa allergiatestit ja sellaiset otettiin. Niistä paljastui jättiyllätys: Salama on allerginen heinälle, parille rikkaruoholle ja varastopunkeille. Ei siis ihme, että yskä ns. sahasi, vaikka jostain alkutalvella saatu flunssa pois hoidettiinkin. Allergialle on tyypillistä, että se kehittyy pikkuhiljaa. Näin jälkikäteen ajateltuna Salama on aina syksyisin vähän köhinyt, muttei mitenkään pahasti. Jälleen laitettiin lääkekuurit päälle ja kun ne saatiin hoidettua alta pois, alkoi siedätyshoito. Salama saa kerran kuukaudessa nyt sitten pistoshoitoa allergiaansa.

Kesällä 2016 noin muuten harrastettiin normaalin nuoren hevosen arkea. Salama on hieman haastava ratsuna, sillä on paljon mielipiteitä, mutta kapasiteettia löytyy. Siksi Elina läpiratsastaa sitä ja hoitaa treeni- ja kilpailupuolen. Kilpailin ennen paljonkin, mutta muutaman vuoden tauko on saanut pään vähän nynnyksi. Menköön nuo taitavammat toistaiseksi.

Eipä sillä, Salama kävi ekoissa kisoissaankin viime syksynä. Silloin oli suuren urheilujuhlan tuntua ilmassa. Normaali nuori hevonen menee, suorittaa ja tekee mitä pyydetään, Salama sen sijaan... No, häneltä loppui alkuriehumisen jälkeen bensa kokonaan ja laukka ei enää kouluradalla vaan yksinkertaisesti noussut. Seuraavassa koitoksessa pissahätä piti huolen siitä, ettei laukka enää radalla noussut ja julkinen nöyryytys oli ihan sanoinkuvamaaton. Ruuna Reippaan jännitys purkautuu kahdella tapaa: Joko se jäätyy tai sitten riehuu niin, ettei tiedä miten päin olisi.

Kolmansissa kisoissa menin itse Elinan oltua muista syistä hetken sivussa. Ne olivat oman seuramme estekisat, jossa hölkkäsimme lasten ja shettisten seassa puomiluokan. Esteet olisivat selvästi Salkun juttu, mutta jalkatilanteen takia sillä ei ole juurikaan hypätty. Teimme puhtaan radan ja saimme ruusukkeen. :D Siihen hikiseen ruusukkeeseen liittyi paljon tunnetta, koska A) kisasin itse monen vuoden jälkeen ja B) tein sen vielä omalla varsallani, jonka kanssa kuljettu tie on ollut "hieman" kuoppainen. Neljänsissä kisoissa menin myös itse, ihan vieraassa paikassa kipiteltiin raviohjelma (He D) läpi ja rata oli yllättävän asiallinen. Sijoitus oli luokan 4. eli ei ihan kauhean huono. Silloin olin varsin tyytyväinen hevoseeni, joka kuljetti ylijännittynyttä tätiytynyttä omistajaansa asiallisesti eteenpäin, eikä edes hyytynyt radalle.

Yllättävää kyllä, viimeiset puoli vuotta Salama on saanut elää lähes normaalia elämää. Ikäisiään se on paljon jäljessä, mutta tämän kohdalla ikäluokkakisat onkin jo unohdettu ihan suosiolla. Tällä kaudella olisi tarkoitus päästä vähän kisaamaan ja saamaan rutiinia sekä eheitä ratoja (laukan kera) alle. Ensimmäinen koitos onkin sovittu jo!

Kaikkien näiden vuosien jälkeen Salamasta on tullut meille varsin rakas perheenjäsen. Se hirnuu tervetulleeksi tutut autot ja pitää reviiristään huolen paremmin kuin jo edesmennyt koiramme. Se pelkää kyllä lintuja ja vähän kaikkea muutakin hassua, mutta on varsin yritteliäs ja kiltti persoona kuitenkin. Suomenhevoseksi pukittaa varsin isosti ja terhakkaasti, mutta omaa myös ratsun uraa ajatellen hyvän laukan ja ihan kivat, tahdikkaat liikkeet muutenkin. Sillä on omat heikkoutensa (takaosa), mutta harrastehevosena se on mitä mainioin vikoineen päivineen. Katsotaan, mitä kaikkea sen kanssa vielä keksitään. "Kun on tarpeeksi tyhmä uskoakseen aina itseensä, voi elämä palkita aivan kenet tahansa."

Matka tästä...

...tähän on vaatinut pari muuttujaa: