torstai 3. marraskuuta 2016

Kipua on, mut ei tuskaa, eletyn elämän kolhuja vain

Samppa ja Duke.
Vuosi sitten ajoin kotiin epätoivon vallassa kyyneleet silmissä tyhjä traileri autoni perässä. Olin juuri joutunut saattelemaan täysin yllättäin ensimmäisen ikioman ponini - siis Duken - ikivihreille laitumille.

Edelleen muistan tuon aamun vuoden takaa. Oli kaunis ilma ja minulla oli vapaapäivä. Duke oli omassa pikkutarhassaan muiden vieressä, koska yritimme kuntouttaa takapolven vammaa ajan kanssa. Siksi oli sovittu, että se lähtisi tuona samaisena päivänä ystäväni luo asumaan rauhallisempiin puitteisiin. Vein hevoset ulos ja Duke hölkkäsi rinnallani innokkaasti ulos. Olin iloinen, kun viisi päivää aiemmin eläinlääkäri oli ollut tyytyväinen näkemäänsä: Polvi oli vastannut hoitoon ja nyt odotettiin vain ajan tuovan lisää hyviä uutisia. Tein askareitani sisällä ja kun oli aika viedä päiväheiniä, kummastelin Duken outoa tapaa kävellä.

Salama ja Duke pallopelien parissa.
Silloin kohtalon koura löi päin kasvoja. Duke ei pysynyt kunnolla edes pystyssä, vaan kaatui koko ajan pienelle ympyrälle niin, että etu- ja takapää menivät aivan eri suuntiin. Tarha oli tasapohjainen, aidat olivat ehjät, riimua ei ollut päässä eikä tarhassa ollut sillä hetkellä mitään muutakaan, mihin poni olisi voinut jäädä kiinni tai kompastua. Pähkäilin asiaa ehkä kolme minuuttia, kunnes otin soiton eläinlääkärille. Onnekseni Dukea hoitanut lääkäri vastasi heti ja kutsui meidät oitis klinikalle.

Talutin ponin talliin ja takapää eli ihan omaa elämäänsä, vaikkakin välillä askeleet osuivatkin ihan tahdikkaasti kohdilleen. Ruoka maistui ponille, joten toiveikkaasti ajattelin, ettei tässä nyt vielä ihan hengenhätää ole. Sain ponin traileriin ja rauhakseen ajelin klinikalle.

Duke laatuponikisassa 2014.
Oli monenlaista epäilyä aina herpeksestä hermovaurioon ja muihin neurologisiin juttuihin. Lihasarvot olivat todella korkeat jo klinikalle mennessä. Ponia nesteytettiin ja arvojen toivottiin laskevan tuntien kuluessa, mutta niille kävi juuri päinvastoin. Ponin kunto romahti iltapäivän aikana. Takapää turposi ja lopulta monen kuvantamiskeinon jälkeen lantiosta löytyi murtuma. Se oli paikassa, joka tuskin tämän polvivamman kanssa paranisi koskaan.

Se oli kova paikka. On edelleen. Kuvakansioiden avaaminen on hankalaa edelleen. Duke oli meille varsin rakas persoona, olihan se isännän lempilapsi ja Salaman uskollinen ystävä ja järki. Duke-ponin älykkyys vetää edelleen vertoja muille - eteen ei tullut asiaa, mikä olisi sille ollut vaikeaa. Paitsi yhden pienen ojan ylitys, mutta niin se aika vain kultaa muistot!

Samppa.
Duke ihastutti minut lopullisesti shetlanninponien maailmaan. Hänen Korkeutensa ansiosta "hoviin" hankittiin toinenkin poni, Samppa. Samppa osoitti olevansa lopulta vähän parempi poni, kun ylsi jalostusarvostelussa ihan huippuhyviin pisteisiin ja yllätti allekirjoittaneen lähes totaalisesti! Tuo pikkuori on Duken täydellinen vastakohta omine metkuineen, mutta tärkeä otus silti.

Ja koska kaksin aina kaunihinpi, toivat maailman tuulet talliimme Pilkun, ensin kesäponiksi ja sittemmin ihan pysyväksi jäseneksi. Leikkisästi olen sanonut sitä Duken parannelluksi versioksi, vaikka tuollainen vertailu onkin typerää. Onneksi näin kävi, koska maailma on vähän parempi paikka, kun kotitallista löytyy oma Pilkku. Koskaan ei saisi sanoa ei koskaan!

Pilkku Loimaalla 29.10.2016
Kuva: S. Lerkki
Sitäpaitsi, poneilla on jälleen ihan oma symbioosinsa. Sen turvista on helpompaa yrittää ymmärtää Salamaa ja sen vaikeuksia (kuten ikuista dieettiä) arkisessa elämässä. Ponit. <3

6 kommenttia:

  1. Onko siitä jo tosiaan vuosi =(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivälleen. :( FB ystävällisesti muistutti tästä...

      Poista
  2. Meillä on kanssa ihan kohta vuosi aikaa kun Lulu piti lopettaa. Äkkiä se aikaa vaan menee ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika menee niin siivillä. :O Dukea on ollut toisinaan hurja ikävä, mutta Pilkku ja Samppa ovat kummasti yhdessä hoitaneet sitä arpea kuntoon.

      Poista
  3. Samaa ajattelin kuin muutkin, joko vuosi?!
    Ai hurja tuota videota, en muista katsoinko sitä aiemmin tai oliko se esilläkään. Ja silti poni haluaa syödä... Tosin niin mulla oli yksi asiakashevonenkin aikanaan jolta kaveri potkaisi jalan irtipoikki - tai siis se ei ollut irtipoikki kun sitä kotona päivystävä koplasi, sanoi että hokinreikä on ja käyttäkää klinikalla varuksi seuraavana päivänä, ja aamulla hevosen jalka repsotti nahkojen ja jänteiden varassa... Oli mennyt makuulle karsinaan yöllä ja noussut ylös ja ilmeisesti potkussa sälöytynyt luu hajosi kappaleiksi. Sekin, ystävä armas, hörhötti siellä aamukaurojaan siinä missä muutkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Duke oli vielä klinikallakin ahne oma itsensä, syötin sille kaurakeksejä siinä sitten ajan kuluksi... Se rupesi melkein hurjaksi, kun oli nälkä ja tippaletkun päässä ei ollut mitään tekemistä. Tuossa videossa kävelee vielä "hyvin", mutta karsinaan kun sen sain, niin takapää petti ja poni kaatui. Trailerissa makasi lähes koko matkan, silloin iski se epätoivo sitten lopullisesti. :(

      Voi Duke. Oli tuo viimeinen päivä aika koettelemus.

      Poista