keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Pimeää

Pimenevän illan musta pantteri. Onneksi on läsi.
On se aika vuodesta, kun tätä hommaa toteaa todella rakastavansa. 

Eipä sillä, en valita. Puolet viikosta pääsen etuoikeutetusti hevosen selkään valoisaan aikaan. Jäljelle jää kuitenkin muutama päivä, kun täytyy ottaa itseään todella niskasta kiinni ja toimia periaatteitaan vastaan: Minähän en pimeässä ratsasta, piste. Aiemmin näitä ongelmia ei ole juurikaan ollut, kun viime ja edellisenä syksynä polle seisoi telakalla terveydellisistä syistä. 

No, pieni mutta tässä pimeässä on. En pidä siitä ollenkaan ja olo on muutenkin pimeässä vähän jännittynyt, vaikka kuinka yritän olla relax ja kiva ja kaikkea. Ilmeisesti en yritä tarpeeksi, koska tuo oma jännitys luonnollisesti heijastuu Ruuna Reippaaseen, joka ei sattuneesta syystä taas ole juurikaan urheilua pilkkopimeässä harrastanut. 

Eka kerta ratsain pilkkopimeässä oli paha. Ruuna meni kirjaimellisesti häntä koipien välissä sydän jyskyttäen ja kyttäsi kotikentällä jokaista mahdollista varjoa ja valoa. Se oli oikeasti peloissaan. Koita siinä sitten olla hyvä liideri ja johdattaa toista kauhusta kauhuun - olikin varsinainen työvoitto, kun pienen ravipätkän jälkeen jää murtui ja hevonen pärskähteli sittenkin rentona menemään. Ihan toiseen päätyyn ei silti uskallettu mennä.

Toinen kerta oli jo toiveikkaampi. Ilta pimeni ja vauhtia piisasi. Keksin harjoituksen, jossa Salkun keskittyminen pysyi itse asiassa, eikä edes pellolla loikkinut jänis saanut kauhua aikaiseksi. Tuli muutamia kertoja, kun homma oli jo sinne päin - töitä voi tehdä myös pimeällä kentällä. Tai no, onhan siellä valo, mutta kuitenkin.

Tänään oli sitten eka superpäivä, vaikka hitokseen pimeää olikin. Tänään oli sellainen päivä, jolloin kaikki kakkivat sateenkaaria ja elämä on yhtä vaaleanpunaista pilvilinnaa. Jo käynnissä homma oli kivaa ja askel pitkä ja keinuva. Ravissa Salama teki hienoja siirtymisiä ja oli muutenkin varsin taipuisa ja rento. Pohkeenväistöjä tehtiin niin, että ensin väistettiin viisi askelta johonkin suuntaan, käveltiin viisi askelta ja taas väisteltiin viisi askelta. Yleensä Salamalla keittää tällaiset enemmin tai myöhemmin yli, koska se vaatii siltä paljon keskittymistä, mutta tänään se suoritti kuin mikäkin ratsu näitä. 

Kaiken kruunasi se liikkishetki, kun Ruuna Reipas hörisi ennen kuin tulin alas. Tiesi olleensa hyvä.

Ehkä tästä pimeydestä selvitään. Sittenkin.

PS. Vihdoin löytyi Ruuna Reippaallekin sopiva verkkarihuppari. Sellainen on ollut hankintalistalla jo kauan!

6 kommenttia:

  1. Oi että miten nätti huppari! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Positiivinen yllätys. Eurohunterin fullneck fleece tämä ja jetsulleen sopiva yksilö.

      Poista
  2. Eikö teillä ole hevoset pimeällä ulkona (siinä kentällä tarhaamassa) niin eikö hepat ole hyvinkin tottuneita ympäristöön?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on, siinä se vitsi onkin. :D Mutta kun itse jännittää pimeää, niin homma on ihan fiasko ratsain. Tai voisi olla, mutta sellaiselta on toistaiseksi vältytty. ;)

      Poista
  3. Mulla vähän sama juttu, pimeä jostain syystä hirvittää itseä. En esimerkiksi haluaisi lähteä maastoon pimeällä, vaikka hevonen olisi siihen tottunut, en edes tykkää mennä koiran kanssa kävelylle otsalampun kanssa. Mutta ihan rauhassahan ne hevoset siellä pilkkopimeässä tarhoissa seisovat, eli eivät ne varmaan pimeää sinänsä pelkää. Ja joskus pimeys voi rauhoittaakin hevosta, kun ei näe kaikkea. Jos teillä tuleekin juuri tämä ilmiö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun itse maltoin keskittyä olennaiseen, enkä nähnyt mörköjä pellolla, homma toimi. :D Se on metkaa, miten pimeässä alitajuisesti itse kyttää kaikkea, mitä ei välttämättä päiväsaikaan edes huomaa. Ongelma tämäkin. :D

      Salkku ja ponikaverinsa ovat oikeinkin cooleja pimeään aikaan tarhassaan, niillä ei ole hätäpäivää siellä. :)

      Poista