torstai 23. kesäkuuta 2011

Se kuuluisa silta + muita muisteloita vuodelta 2007

Match show'ssa 2007

Tapahtuipa kerran kesällä 2007: Tomppa-poju oli pari astetta viritetympi peli neljä vuotta sitten ja elämä sen kanssa oli samaten astetta hankalampaa lähes joka asiassa. (Enää se on vain ajoittain hyvin hankala.. :D) Mistä lie saanut lempinimen Lentävä Hollantilainen, välillä erinäisillä vihjaavilla etuliitteillä.

Ensin se koki suuren elämänmuutoksen, kun hain "vappupalloni" kotiin 2.5.2007. Ensinnäkin se oli asunut koko ikänsä kaupunkitallissa ja täten jo pelkästään muutto maalle oli pienisuuri shokki. Kun se pääsi isoon tarhaan ensi kerran, se ei tiennyt mihin mennä... Samanlaista kulttuurishokkia se sai kokea siitä lähtien joka päivä, kun pääsi viettämään maalaiselämää kavereidensa kanssa.

Kun ensimmäisistä maastolenkeistä, sänkipeltoridauksista, ylioppilaskuvauksista, murtuneista värttinäluista ym. selvittiin, oli aika muuttaa ensimmäisen kerran "kesäkotiin" nyt jo tuttuun paikkaan Susannan luo. (Btw, ratsastin sen silloin reppu selässä Maskun läpi alikulkutunneleiden ja autoteiden kautta ihanan ennakkoluulottomasti!) Siellä hän tapasi Elämänsä Rakkauden ja toisin päin, Misu ja Tomppa viettivät varsin eroottissävytteistä kesälomaa yhdessä. Oli aika suunnata kohti uusia seikkailuita, kunnes kohtasimme ehkä pelottavimman asian koskaan. (Toim.huom. tässä kohtaa: Omasin kohtalaisen paljon enemmän rohkeutta silloin ja kovin suunnittelin, että rupeamme seuraavaksi treenailemaan kenttäkisoihin.)

Eräänä kauniina heinäkuisena kesäpäivänä lähdin maastoilemaan. Se oli ihan tavallinen päivä, aurinko paistoi ja linnut lauloivat - kesäidylliä kauneimmillaan siis. Kesäkotimme maastot alkavat jonkin matkan päästä, ensin on kuljettava pieni matka maantietä pitkin (helppo nakki kaupunkilaishevoselle!), jonka jälkeen on ylitettävä pieni puinen silta. Todellakin, pieni ja vaatimaton, ei minkään näköinen silta.

Kuitenkin jo n. 100m ennen hevonen alkoi hyperventiloimaan ja teki totaaliset stopit. Mietin, että mitä ihmettä, ties minkä peuran näki. Komensin tuttuun tapaan - tämän hevosen ollessa kyseessä - varovasti kuiskaten eli ehdotin kuitenkin varovaista etenemistä, koska mielestäni edessä ei ollut mitään pelottavaa. Etenimme muutaman koikkaloikan verran, jonka jälkeen hevonen päätti, että nyt etenet kyllä ihan yksin. Tajusin siinä kohtaa, että hepo kyttää sitä hemmetin siltaa. En tiedä olisinko siinä kohtaa itkenyt vai nauranut, enkä saanut jäädä sitä miettimäänkään, kun Tom vei minut jo kotiin melkoista vauhtia.

Seuraavana päivänä oli aika kohdata Se Silta uudelleen. Tällä kertaa olin varautunut ja olin tehnyt suunnitelman: Aion taluttaa sen sillan yli. Miten kävikään - kun ajattelin pysäyttää hevosen hyvissä ajoin, jotta tulisin alas, en saanut sitä pysähtymään. Hevosen, jonka jarrut toimivat aina ja 101% varmuudella! Loikkasin siis vauhdissa alas ja "teknisellä tyrmäyksellä" huijasin hepan turvan siltaan kiinni. Tyydyin tähän ja käännyimme kotiin. Seuraavana päivänä olisi aika edetä jälleen askeleen pidemmälle.

Puhkuin suurta itsevarmuutta, kun kolmantena päivänä lähestyimme Sitä. Yritin jälleen jalkautua ja jatkaa villin ruunani kesytystä maasta käsin, mutta ruunallakin oli uusi strategia: Se oli huomannut, että pukittelu ei tässä kohtaa auta, joten on aika laittaa pakki päälle. Tässä kohtaa lamppu syttyi myös minun päässäni. Jos hevonen haluaa peruuttaa, niin peruuttakoon sitten - vaikka sitten sen sillan yli. Kuinkas kävikään, kun pyysin sitä peruuttamaan, sain samalla ohjattua sitä hieman ja sain vahingossa sen ahterin menosuuntaan päin. Tässä kohtaa se iski pakkivaihteensa turbon silmään ja aivan jossain omassa kuplassaan peruutti sillan yli. Tarinan kohokohta on se, että hevosen ilme oli aivan käsittämättömän hölmistynyt, kun se tajusi, mitä juuri tapahtui. Voin kertoa, että kotiinpäinkään ei tultu etuperin, siinä meni muistaakseni parisen viikkoa, että menosuunta tämän sillan kohdalla vaihtui. Edes toisen hevosen perässä se ei suostunut tulemaan etuperin, vaan periaatteen vuoksi sillan yli peruuteltiin tovi.

Turha kai kysyä, että miten niin tämä hevonen on opettanut minulle vähän enemmän hevosmiestaitoja kuin olisi uskonut? Vaikka tämä oli vain yksi monista mieleenpainuneimmista kommelluksistamme, tämän siltaepisodin seurauksena kuitenkin unohdettiin ne kenttäkisat pitkäksi aikaa. Tosin, tämän jälkeen se on melkeinpä kiivennyt puuhun pyynnöstäni, jos magneettikentät ovat osuneet kohdilleen, tosin välillä ohi lentävä perhonen tai oma varjo saattaa aiheuttaa jonkinlaista huolta ja murhetta.

 Se samainen siltapaholainen kuvattuna kesällä 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti