Se oli ihan tavallinen lauantai. Aiempina päivinä elämä oli ollut yhtä kukkamertaa ja avartavaa ja ihanaa ja mitä kaikkea. Sekä otettiin torstaina ekat ravipätkät (kaksi pitkää sivua per suunta) ja sama homma torstaina. Ehdin jo analysoimaan, että ravi oli ihanan tahdikasta ja lähti hyvin takaa. Ollaanhan tässä koko kuukausi jumpattu takajalkoja.
Hevoseni, jos joku kuitenkin tietää, milloin on aika palata maan pinnalle. Kirjaimellisesti.
Orastavan talvikarvan alla kuhii mörköhuntteri. Pienet syksymörkötyypit ovat etsineet Pläsipäätä ja niin myös Pläsipää heitä. Ja lauantaina sellainen sitten löytyi, oikein pelottava: Sen kunniaksi tehtiin aikas nopea 180 asteen käännös ja jatkettiin ihan helkutinmoista kierrepukkirodeota pitkin pihatietä aina vajaan 50m matkan verran. Viidennen oikeasti aika haastavan kierrepukin kohdalla valuin yhdessä satulan kanssa oikealle kyljelle ja siitä oli pakko jatkaa matkaa maahan.
Supergrippiridapöksyt, jotka pettivät minut nyt ensimmäisen kerran, hajosivat. Polvi ruhjeilla, molemmat kämmenet ruhjeilla, henkinen kolhu mittaamaaton. Luojalle kiitos keskivartalofläsää on vielä sen verran, että mäjähdin maahan mahalleni. Siinä sitten kelluin noin sekunnin sadasosan ja pingoin sen jälkeen raivolla Pläsipään perään. Tämän vuoden toinen tippuminen. Perkele.
Takaisin kyytiin ja kentälle testaamaan avut. Heppapetteri päätti nimittäin lähdöt ottaessaan purra suoraan kuolaimeen niin, ettei edessä ollut mitään tuntua. Kuolain menee talvikaudeksi vaihtoon, sorry Salkkuli. Roskakatoksen mörkö käytiin kohtaamassa uudelleen, joku siellä edelleen kuumotti, mutta pihan ympäri voitiin ihan semiturvallisesti lenkkeillä vielä parin kiekan verran. Kerrottakoon tähän väliin, että tuota samaa väliä on kävelty nyt kyllästymiseen asti joka päivä.
On ne muruja.
 |
| Ai mä vai? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti