maanantai 9. lokakuuta 2017

Tavoite, asenne, tahto


Vuosi sitten shetlanninponiorieni elämässä koitti se hetki, jolloin ne aloittivat hiljalleen ratsukoulutuksen. Alkuopetus tehtiin varmasti omalla porukalla ja kun homma sujui, oli aika hankkia ponilapsia. Vielä poneilla ei ollut tarkoituskaan ratsastaa sen enempi, mutta pohjatyötä kannatti kuitenkin aloitella. Ponien kanssa harjoiteltiin maastakäsittelyä (taluttelua, poniagilityä ym.) ja ratsastuksen alkeita Salaman kanssa.

Koska omia ponilapsia ei ole siunaantunut, on niitä aina voinut vähän lainata. Samalla tallillemme on muodostunut ihana, pieni tiivis porukka. Pakko todeta, että vuosien yksinäisen tahkomisen jälkeen syksyn pimeissä illoissa tämä kuvio on tuonut lisävirtaa ja suunnitelmallisuutta muutenkin. Ponilapsien kanssa on opittu yhdessä, oivallettu, iloittu ja kokeiltu mahalaskuja. Tiedättehän, jäiseen metalliseen tolppaan on vain pakko laittaa kieli, vaikka kaikki sanovat, ettei niin kannata tehdä. Silti kaikki tekevät niin, ainakin sen kerran.


Lapset jakautuvat selkeästi kahteen joukkoon. Toiset ovat hieman arkoja, mutta kunnioittavat isoa eläintä. Oppiminen on hitaampaa, mutta varmempaa. Tarvitaan paljon ehkä turvallisia toistoja ja eteneminen saa olla hidasta, mutta nousujohteista. Toinen joukko on rohkeampi ja heille poni ei ehkä aina ole elävä olento. Näille epäonnistumiset ovat kuitenkin jostain syystä pahempia ja joskus jopa lopullisia.

Jo lapsista huomaa, ketkä todella välittävät ponista eläimenä, eikä vain välineenä. Välineeltä voidaan pakon sanelemana ratsastuksen jälkeen riisua varusteet ja näyttää turkille vähän harjaa, mutta aidosti eläimestä kiinnostunut juttelee, rapsuttelee ja seurustelee ponin kanssa ennen ja jälkeen. Monelle näille jälkimmäiseksi mainituille ratsastus on vain murto-osa tallikäyntiä, kaikki muu touhu on jopa hauskempaa.


Eipä sillä, myös ratsastuksellisesti on huikeaa nähdä kehitystä. Ensin oli yksi apu, sitten kaksi ja lopulta kymmenen, joista lapsi osaa valita juuri oikeat kuhunkin hetkeen. Itsevarmuus kasvaa: Ennen oli suorastaan kamalaa, jos poni hyppäsi ojan tai kaatuneen tukin yli. Nyt kantapäät hakeutuvat alas ja käsi venyy hieman eteen napaten harjasta kiinni, kuuluu maiskautus ja sen jälkeen pieni riemunkiljahdus, kun poni loikkaakin vähän hyppyä muistuttavalla tavalla pienen kaatuneen puunrungon yli.

Ja sitten yhtäkkiä käy niin kuin tänään siirtymisiä harjoitellessa, kun poni tottelee täsmällisesti pikkuratsastajansa apuja: "Kehuin sitä ihan vahingossa, se mun käsi meni ihan automaattisesti sinne kaulalle!"

Kieltämättä "koutsin" sydän pakahtui ilosta sillä hetkellä.

6 kommenttia:

  1. Pakko kysyä, mitä kautta olet näitä ponityttöjä löytänyt? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän vahingossa. :) Melkein nollista on parin kanssa lähdetty, mutta lopputulos on sitten priima, kun on palikat kohdillaan!

      Poista
  2. Ihanaa lukea tämmöinen hyvänmielen postaus sateisena tiistaina! Lapsilla ne ilot on niin pienestä kiinni ja aina on yhtä hellyyttävää nähdä onnistumisen riemu. Ja mitä superhevoseläimiä sulla onkaan, kun näin varmoiksi lapsiratsuiksi ovat kehittyneet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, lapset ovat hyviä opettajia itsellekin! Eli puolin ja toisin tulee opittua uutta. Ja miten innokkaana nuo pienet ponitytöt imevät tietoa, se on uskomatonta. Muistavat prikulleen sen, mitä heille sanoo, jos esimerkki on mukana.

      Ja meidän hevoset. <3 Salamakin on niin erilainen lasten kanssa, superseiffi pony suorastaan!

      Poista
  3. Ihanan piristävä postaus tänne mutavellin ja kaatosateen keskelle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla. :) Ja kummasti nämä riemunhetket piristävät harmaata ja sateista arkeakin. :)

      Poista

Blog Widget by LinkWithin