keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kettujahti, puomijumppaa ja vähän muuta


Ei tämä kesä pelkkää puutarhatonttuilua ole ollut, vaikka just siltä blogissakin meininki näyttää.

Tuossa taannoin maastoilimme, kuten viime aikoina pääosin on tosiaan tehty. Ilma oli mitä kaunein, kuut ja tähdet olivat nätisti balanssissa ja hevonen kiltti kuin mikä.

Kaikki oli siis täydellistä. Kunnes kirjaimellisesti taivaalta (tuossa kohdassa pelto on mäen päällä ja tie alhaalla piilossa) tippui kaksi irtokoiraa. Ne ovat täällä välillä vähän riesaksi asti, koska 90% niistä ei todellakaan tottele omistajaansa tiukan paikan tullen. "Se on ihan kiltti"-lause on tullut kuultua jo aika monta kertaa. Hevoseni riemuksi (tai harmiksi) kuulun niihin, joiden mielestä elämää on vain opittava sietämään. Koska emme aina voi vaikuttaa ympäristöön, on asioita vain opittava sietämään. Välillä tosin matka sinne luottopakiksi on pitkä ja kivinen, kuten on tämän kaiffarin kanssa tullut huomattua. Siltikään nuo yllättävät tilanteet eivät ole kivoja.

Se lenkki jatkui kuitenkin ihan hyvin, mutta samat vuffelit ryntäsivät jalkoihin hetken päästä uudelleen. Lopputulemana yksi kadonnut etukenkä nahkapohjallisineen, lohjennut kavio ja yksi kadonnut Geran bootsi. Jälkimmäisen tosin löysin. Koska hevonen oli aivan kolmijalkainen ilman etukenkää ja tie yhtä karkeaa isoa sepeliä, talutin sen kotiin. Onnuttiin sitten molemmat, kun ihanat uudet saappaani hiersivät kantapäät auki ihan huolella. 


Sattuipa myös päivänä yhtenä, että autoni joutui korjaukseen ja kun oli aika hakea se, satoi kaatamalla vettä. Maksoin itseni kipeäksi kuuden kilometrin taksimatkasta (koska vesisade) ja paluumatkalla ihastelin kuin uutta autoani.

Samana iltana ajattelin vielä kiivetä ratsaille, koska enhän minä tai hevoseni olla sokerista. Tosin suosikkiohjani ovat paksut kumiohjat. Ne sateen kastelemana ovat suoraan jostain, mihin aurinko ei paista.

Kenttätreeni meni kivasti ja päivän aihe, siirtymiset, sujuivat kuin vettä vain. (Hehheh) Vähän viileämpi keli toi mukavasti kierroksia läsipäähän. Loppukäynnit suoritettiin tuttuun tapaan pihalenkillä. Naapuri oli Salaman kauhuksi purkanut trampoliinin ja muuttunut maisema sai sen aivan pois tolaltaan. Joka kerta tuossa samassa kurvissa piti suorittaa joku Läsipään spesiaali. Koska en halunnut luovuttaa, päädyttiin lenkkiä kiertämään jokunen tovi. Voin kertoa, että jossain kohtaa alkoi ärsyttämään, kun märät kumiohjat kerta toisensa jälkeen liukuivat kädestä Ruuna Reippaan suorittaessa koikkaloikkasarjaansa loivaan ylämäkeen. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ohjat ovat silti kuivan kelin suosikit ja trampoliinimutka on edelleen olemassa Ja edelleen siellä vaanii vaara. Mitä jos trampoliini tekeekin paluun? Tai tippuu niskaan? Maailmanlopun Odottajat Ry tarvinnee aina pari lisäjäsentä lisää.


Tänään ihana Elina saapui kyttäämään meidän perään puomitreenien merkeissä. Jos nyt kentälle on eksyttävä, niin puomit ovat hyvää jumppaa. Hitaasti ja maltilla, niin nousevat jalat ja joutuu Salaman selkä töihin. Oli hauskaa! Tosin miten vaikeaa onkaan ratsastaa isoa ympyrää tai volttikahdeksikkoa toisen valvovan silmän alla? Ihan kuin olisin kotitreeneissä vähän luistanut aiheesta!



Ihana Luppakorvani <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blog Widget by LinkWithin