Kolmen päivän (lintu)päiväkirja

Kevät toi peipposet. Ja kurjet. Niin ja joutsenet - taivas varjele - kokonaisena aurana.

Kisojen jälkeen palattiin arkeen. Maanantaina kouluratsastusinspiraatio oli suurimmillaan, joten asensin timanttikannukset saappaisiini ja ratsastin Salaman kentällä jumppamielessä läpi. Voi taivas miten kiva se oli! Kun pohkeen sai ihan rehellisesti läpi, oli se niin taipuisaa poikaa ja laukatkin nousivat tuosta noin vain käynnistäkin. Ne ovat ratsastuksellisesti olleet aina itselleni vähän vaikeita ja näemmä Salkulle myös. Siis laukannostot.

Hetken jo mietin, jos ridaisin itsekin jotkut kisat. Sitten ajattelin toisen kerran ja totesin, että mietitään tätä vielä. Olen tullut vanhaksi ja viisaaksi, ai että.

Linnut eivät maanantaina kiusanneet treenejämme, joten jokaisen läsnäolijan henkinen tasapaino pysyi balanssissa.

Tiistaina lähdettiin maastoon ihan omin jaloin kumpainenkin. Hyötyliikuntaa allekirjoittaneelle ja turvallisempaa kuljentaa näin kevät- ja kelirikkoaikaan molemmille.

Suosikkilenkkini tekee kirjaimellisesti lenkin, joten se on mukavaa edettävää. Se etenee muutaman metsäpätkän läpi aina kolmelle eri peltoaukealle. Ekalla peltoaukealla pieni varpushaukka leijaili pellon yllä ja etsi sapuskaa. En nyt erityisemmin mokomaa tipua ihaillut juuri sillä hetkellä, mutta olen aiemmin tutustunut samaan kaiffariin, joten pikaisella silmäyksellä tunnistin tyypin. Salama oli kulkenut alkulenkin turhan itsevarmasti ja rennosti, joten paskahalvaus tipun ilmestyessä näkökenttään oli todellakin aito ja iso.

Eteen ja latua, totesin ja lauleskelin rakkauslauluja. En tiedä laulanko niitä itselleni vai hevoselleni, mutta laulanpa kuitenkin. Matka jatkui enimmäkseen eteenpäin. Askellaji oli jotain käynnin, ravin ja laukan välimaastosta. Varmaan jokainen raaja meni eri askellajia.

Toisella metsäpätkällä kuulin kurkien ääntä ihan läheltä. Salamakin kuuli ja järkyttyi syvästi. Kiva, ajattelin.

Seuraavalla peltoaukealla törötti neljä kurkea. Seuraavana siellä törötti myös 20cm korkeampi Salama, joka puhisi lohikäärmeen lailla. Ihanaa edistystä parin vuoden takaiseen on se, että pakoreaktio on aikalailla unohdettu juttu. Toki ihan oikean hädän hetkellä se on morjes eikä mitään muttia tai jossittelua, mutta kuitenkin. Kuulun tosin siihen ikäluokkaan, jolle aikoinaan opetettiin se, että ohjat irroittaa vain patologi, joten irti ei kovin helpolla päästetä.

Salama olisi halunnut lähteä katsomaan noin 300m päässä hengailevia kurkia. Kun se ei päässyt, meni kuppi jälleen nurin. Meillä on ollut aina sellainen leikki, että pelottavia juttuja pitää mennä katsomaan ja koskettamaan. Oletin, että yksi paksu suomiruuna ei tee hyvää kurkinelikon psyykeelle, joten kohteliaasti pidin Salkun kunnioitettavan välimatkan päässä. Linnut ovat muuten vaikeita tässä mörköleikissä, kun ne lentävät karkuun. Pitäisi kai hankkia muutama täytetty tipu kokoelmiin.

Tässä äänitodisteet viikon luontohetkestä. Lohikäärmerooli on tässä kohtaa jo hylätty, joten toisen käden on voinut vapauttaa dokumentointihommiin.

Linkki videoon   Tiistai piti siis sisällään kunnon shokkihoitoa, koska kaiken kukkuraksi vielä naapurin lapsien kauko-ohjattava pieni helikopterilelu lensi tuulen mukana hevosten tarhaan eli varsin pitkän matkan. Salama kävi jokseenkin kuumana ponien törröttäessä kaikessa rauhassa vieressä. 
Keskiviikkona meillä oli höntsäilypäivä eli jumpattiin kentällä ilman satulaa. Salkku oli varsin kiva ja notkea, vaikka välillä huomasin jääväni puristamaan vahingossa. Pellolla oli ehkä lintu, ehkä ei, mutta sitä vilkaistiin nopeasti vain kerran.    Saa nähdä, millaisia lintupetoja loppuviikko tuo tullessaan.    PS. Korpit ovat kiusanneet ennenkin. Päälentonäytös pari kesää sitten oli myös paha. Viime talven kuvauskopteri oli myös melko kinkkinen. Tästä voisi tehdä siis johtopäätöksen, etteivät taivas ja ilma ole ihan meidän elementtejä.