Suomenhevonen, se ainut ja oikea

Suomenhevonen - siinä on jotain ihmeellistä, maagista, historian havinaa, taianomaista. Tahtoa, sisua, herkkyyttä, kovuutta. Jokaiselle jotain.

Hevonen, jonka paksun kuoren alle kätkeytyy herkkäsieluinen ja uskollinen palvelija, joka ei aina anna kaikkea helpolla ja ilmaiseksi. Ei ainakaan väärissä käsissä.

Suomenhevonen on osa itsenäisyyttämme. Yhdessä sen kanssa  sitkeällä sisulla on maamme itsenäisyys hankittu. Suomenhevoseen kiteytyy hyvin perisuomalainen luonne: Ahkeruus, rehtiys ja rehellisyys.

Nykypäivän suomenhevonen on monikäyttöinen urheiluhevonen kylmäverisen puvussa. On pientä, suurta, sporttista ja raskaampaa mallia. On mustaa, punaista, valkoista, keltaista ja niiden sekoituksia.

Tunnen oloni kotoisaksi kansallisrotumme parissa. Harrastelu on mukavaa ja mahdollista, suomenhevosluokat eivät ole vielä täysin karanneet harrastelijan uloittumattomiin. Niille on omia luokkia ja kilpailuja, joissa tunnelma on ihan eri luokkaa kuin muissa karkeloissa. Suomenhevonen on myös omiaan harrastajalle: Usein ne ovat aika turvallisia ja tasaisia. Uskokaa pois.

Itse kuulun niihin, jotka ovat ihastuneet rotuun vasta myöhemmin monien vuosien jälkeen - ensimmäinen kosketus suomenhevosiin tapahtui vasta vuonna 2001. Sen jälkeen tosin ratsuvalikoimaan on aina kuulunut suomenhevonen. Tietysti.

Suomenhevosten viikkoa vietetään 1.-7.9.2014. Lauantaina 6. syyskuuta liputetaan suomenhevosen kunniaksi.

Ypäjällä kilpaillaan tulevana viikonloppuna suomenratsujen kuninkaallisissa 4.-7.9.2014, jossa mahdollista nähdä eri ikäisiä suomenhevosia kolmessa eri lajissa (este, koulu ja valjakko), lisäksi mukana jo perinteinen orikavalkadi. Tästä voit tutustua viikonlopun ohjelmaan.

Suomenhevostalkoot

Yhdelle peikolle kyytiä

Flunssaa ja nousevaa kuumetta uhaten liikutin tänään kaikki hevoseni. Ei siinä mitään, mutta tänään kirjasin omaan muistikirjaani merkittävän muiston: Oltiin Salaman kanssa maastossa. Yksin. Tien toisella puolella. Siis Salaman mukavuusalueen ulkopuolella. Kukaan ei kuollut, vaikka vähän jännää olikin.

Kaverin kanssa Salama on maastossa kiva. Yksin se jumittaa mennessä ja kotiin on hirmuinen kiire. En ole siis riemusta kiljuen maastoillut sen kanssa yksin, jos vaikka sattuu jotain.

Tänään sitten päätin, että annetaan tälle peikolle kyytiä. Muutoksia ei tapahdu, jos niiden eteen ei tee mitään. Nyt on Prestige selässä ja uudet kengät jalassa, ulkona valoisaa ja rauhallista. Ei ole Mutkua ja Sitkua.

Olin hyvin tyytyväinen itseeni ja Salamaan. Tehtiin aika lyhyt lenkki, jonka ajan halusin Salaman olevan vain kuulolla. Jännää sillä kyllä oli ja pari kertaa mennessä piti neuvotella suunnasta, mutta lopulta suunta oli vain eteenpäin. Hypättiin me muuten yhden kaatuneen puunrungon ylikin - tällä hevosella on todella kevyt hyppy, uskokaa tai älkää!

Salama oli tänään tämän kolmikon hyväkäytöksisin. Elämä on todellakin yllätyksiä täynnä!

Slow feeding-kriisi

Meillä on kriisi. Tai ainakin oli.

Nyt kun hevosia on kolme, on heinää sijoiteltava useampaan paikkaan. Koska koko tarha on hiekkapohjainen, vaatii se vähän lisäjärjestelyjä - hiekkaähky on nyt vihoviimeinen vieras, mitä tänne kaivataan. Heinäsotku on myös karmean näköistä katseltavaa hiekan seassa. Slow feeding-systeemi on taasen ihan ehdoton varsinkin omina työpäivinä.

Ulkotallin seinällä roikkuva iso sf-verkko oli alkuun ihan hyvä, mutta loppupeleissä ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, koska heinää varisee maahan aika paljon joka kerta verkon heilahtaessa. Lisäksi seinää vasten verkkoon on helppo järsiä lisää reikiä. Verkko muistuttaakin läheltä katsottuna melkoista nippusidetaidetosta. Tein myös kokeeksi seinään kiinnitettävän pienen kaukalon vanerista, mutta se ei auttanut asiaa: Heinää otetaan verkosta suullinen ja sitten pää käännetään muualle.

Lisäksi kaviot tuovat mukanaan hiekkaa betonialustalle, eli kumimattokaan ei auta. Kokeilin myös laittaa pienen pyöreän verkon kaukaloon, mutta eräs tamma keksi laittaa etujalkansa sinne ja se ei vaan nyt käy, varsinkaan kun neitonen sai tänään kengät jalkoihinsa. Jännä juttu, kun Salama on kova poika kuopimaan, mutta sillä ei ole mikään hinku tunkea etujalkaa heinäkaukaloon. Toini taas ei ole mikään kuopsuttelija muuten, pikemminkin päinvastoin.

Siispä löimme Salaman kanssa viisaat päämme yhteen. Kysyin siltä, tykkääkö se syödä niskat kenossa. Ei se tykännyt. Siispä uudessa systeemissä syöntiasennon tulisi olla mahdollisimman luonnollinen. Näistä kolmesta hevosesta Salama on myös ahnein, joten en halua sf-härpäkkeeseen metalliverkkoa, koska siihen aikansa hampaita hakattuaan ovat pienet ja sievät hampaat pian entiset. Pienen pohdinnan jälkeen päädyin rakentamaan isolle sf-verkolle oman kaukalon. Siitä tulikin aika hyvä, vaikka itse sanonkin.

Korkeiden laitojen vuoksi verkon sekaan ei tee mieli heittää kaviota eikä heinää varise nyt hiekalle niin paljoa. Toivottavasti ei ollenkaan. :) Syöntiasento on hyvä kaikille kolmelle. Duke nyt joutuu ehkä vähän kurkottamaan, mutta sille on oma matala heinäpiste sitten mökissä. Rakastavaiset saavat siis pääsääntöisesti syödä tästä. Tai niin homma näytti heti menevän siis.

Salama ja Toini testaamassa uutta heinäpistettä. Laatikko on ruuvattu seinään kiinni.

Miksi verkon mittojen mukaan tehty puukaukalo näyttää valtavalta?

Verkko on kahdesta reunasta kiinni pikalukoilla.

Loota juuri valmistuneena.
Häkkyrän lyhyillä sivuilla on yksi vaakalauta vähemmän, jotta ponikin ylettyy syömään pohjalta.