Parempaa uutta vuotta 2012

Kaikesta huolimatta jokainen huominen päivä tuntuu yhä jollain tapaa positiiviselta, ainakin odotukset ovat aina suuret. Olen pohtinut paljon juttuja viime päivinä ja tullut siihen lopputulokseen, että uskon yhä ja edelleen kohtaloon. Siksipä lupaan ensi vuonna olla parempi ihminen, tietyillä saroilla. Toki samalla täytyy myös ryhtyä dieetille, vähentää vaikka kiroilua (haaste Nikon kanssa) ja yrittää säästää rahaa... :)

Kotitallista löytyy nyt, kuten aiemmin kerroin, kaksi tammaa, jotka eivät ihan just vielä tykkää toisistaan. Ne muistuttavat lähinnä kahta isoa villisikaa ihmeellisellä mylvinnällään. Tammuskat tarhaavat erikseen ja onnekseni ovat jo ihan hieman kiinnostuneita toistensa tekemisistä, Sohvi käy aina vakoilemassa katoksen takaa Mistellan touhuja ja ovatpa ne repineet samaa havuakin jo aidan välistä.

Nyt kun olen hevoseton, tunnen oloni vähän orvoksi. Ensin tuntui siltä, etten halua enää hevostella ollenkaan ja haluan lopettaa koko harrastuksen, mutta muutaman päivän sulattelun jälkeen fiilis on jälleen ihan eri, kuten arvelinkin. Ehkä myös hevosettomuus päättyy jossain kohtaa, ainakin olen jo lahjakkaasti "sekaantunut" pariin viritykseen... Siihen asti saan nautiskella hienon ja osaavan Mistellan kyydeistä, osaisinpa itse vaan ratsastaa, heh... :) Tähän asti olen muistuttanut lähinnä jälkeenjäänyttä ameebaa sen kyydissä, mutta hiljaa hyvä tulee.

Fannista vielä sellainen sananen, että eläinlääkäri kirjoitti todistukseen kuolinsyyksi fataalin suoli-inkanseraation eli suolikierteen. Sen verran olen hoitanut sieluani, että olen perehtynyt asiaan enemmänkin kuin ensiapuoppaan verran ja jollain tapaa olen lohduttautunut sillä, että en ehkä olisi voinutkaan tehdä mitään asian estämiseksi. Fiilis on silti paha. En voi mitenkään kiittää kaikkia ystäviäni, jotka ovat auttaneet minua tämän synkän pyhän läpi.

Askel kerrallaan

Surulla ei ole kiire minnekään. Se on tullut luokse jo niin usein, että sen kanssa tuntee olonsa lähes kotoisaksi. Ensimmäiset kerrat säikäyttivät, mutta nyt sen kylmän lämpimän tunteen kanssa voi jo elää ja olla, vaikka millään tapaa mukavaa se ei ole.

Joulu meni jonkinlaisessa usvassa, en edes muista kaikkea. Fyysisesti olin läsnä, mutta ajatukset jossain aivan muualla. Mielessä pyörivät erilaiset käytännönasiat: Miten Sohvi pärjää hetken yksin? Mistä ihmeestä saan kaivinkoneen keskellä juhlapyhiä? Fannimurunen joutuikin odottamaan sitä lopulta pari päivää - ensin ihan vaan pyhien takia ja sen jälkeen iskikin sitten järjetön myrsky. Sähköt olivat meilläkin poikki ensin yli 30h ja sen jälkeen pitkissä pätkissä. Puolet siitä ajasta myös vesi oli poikki. Tiet olivat tukossa kaatuneiden muiden ja muiden myrskytuhojen takia. Yhtenä iltana satoi kaatamalla, tuuli oli voimakasta ja ulkona oli järkyttävä ilma - kaiken sen keskellä vain mietin, että toivottavasti Fannille ei vaan tulisi kylmä. Kun hän vihdoin pääsi haudan lepoon, tuli minulle paljon rauhallisempi olo. Nyt hän laukkailee tuolla pellon laidassa kaikessa rauhassa. Lupasin keväällä istuttaa sinne auringonkukkia, niistä tyttönen piti.

Sohvi pärjäili myös hienosti yksin. Ei sekään nyt riemusta loikkinut, mutta selvisi hyvin. Söi, joi, otti kaiken rauhallisesti - toisin kuin minä. Tänään sain sen kaveriksi vanhan tutun, nimittäin hyvän ystäväni sh-tamma Mistellan. Tuntuu turvalliselta, kun tallissa on tuttu hevonen - kokonaan uusi hevostuttavuus tässä vaiheessa olisi voinut olla turhan stressaava kokemus. Misun kanssa yhteinen taipaleemme alkaa muuten "jo" vuodesta 2005. Näihin vuosiin on kuulunut paljon erilaisia kokemuksia, mutta Misu on niissä enemmän tai vähemmän ollut mukana. On hienoa ja jollain tapaa jopa suuri kunnia saada näin hieno tamma "lainaan".

Arki on siis täällä taas. On vain pakko jatkaa ja katsoa, mitä huominen tuo tullessaan.

Sohvi ihmettelemässä kaatuneita puita 26.12.2011.

Minä ja Mistella Loimihaan loikissa 2008.

Muistoissamme Fadime 25.4.2002 - 24.12.2011

Fanni ja minä eilen, poseerattiin loppukäyntien jälkeen jouluaattokuvakansiota varten.

"Et ole ikiunessa,

et ole poissa,

olet tuhat tuulta puistikoissa,

olet valon välke aallokossa,

olet timantti hankien loistossa.

Et jättänyt meitä, et ole vaiti,

olet lintujen laulu taivaalla,

olet kuiskaus viljapellolla,

olet henkäys rakkaasi poskella."

Olemme jälleen kokeneet suuren tragedian. Sydämeen sattuu. Rakas tammani on nyt enkeli - hän on nyt tuolla jossain Tompan, Hennun ja Nooran luona, viuhahtaen aamuin illoin vaaleanpunaisina hentoina pilvinä taivaankannen läpi. Tätä tuskaa en voi käsittää, enkä tiedä haluanko.

Kauan ja hartaasti odotettu jouluaatto koitti viimein. Aamutalli meni normaalisti, ratsastin myös molemmat hevoset ihan normaalisti aamupäivällä. Ensin Sohvi, sitten Fanni. Käveltiin puolisen tuntia ja tehtiin voltteja ja ympyröitä, Fanni oli tosi kiva - rento ja tasainen. Pitkien loppukäyntien jälkeen kylmäsin jalat ja laitoin linimentit tuttuun tapaan. Sen jälkeen hepat pääsivät takaisin ulos heinien ääreen. Tein tallihommat loppuun ja menin sisälle aloittamaan joulupöydän laittoa. Katselin ikkunasta, kun Fanni meni piehtaroimaan. Niko kuittaili siinä kohtaa, ettenkö ikinä ole nähnyt kun hevonen piehtaroi - vastasin siihen tahattomalla heitolla, että joo, mutta tämä hevonen piehtaroi yleensä vain, jos sillä on ähky. Meni hetki, kun kurkkasin ikkunasta taas - hevonen piehtaroi yhä ja nyt paljon tuskaisemman oloisena. Lähdettiin Nikon kanssa samantien ulos, otin liinan ja juoksutusraipan ja kun yritimme ihan vaan lähestyä Fannia, se tuli kohti ihan silmittömällä "raivolla" eli oli jo tässä kohtaa shokissa ja paniikissa. Se piehtaroi yhä vaan, välillä ryntäsi täyttä laukkaa tuskissaan tarhan toiseen päähän ja välillä heittäytyi maahan ja tärisi.

Soitin heti päivystävälle, joka lähti tulemaan jälleen sieltä tunnin ajomatkan päästä. Kerroin tilanteen ja oireet ja ell käski hakemaaan rauhoittavaa geeliä apteekista, jotta saadaan edes tutkittua sitä - jos siis ylipäätään saisimme annettua sille mitään. Lisäksi tämä pyysi keräämään joukon miehiä valmiiksi, jos tilanne menisi niin huonoksi, että hevonen jouduttaisiin lopettamaan. Helppo nakki muuten jouluaattona klo 12.30. Tässä kohtaa oli kieltämättä jo paniikkikohtaus lähellä. Sain kasaan kaksi tuubia Domoa, yhden apteekista ja yhden kaveriltani, lisäksi Niko, Anni, meidän isä ja Nikon veli pääsivät paikalle.

Eläinlääkäriä odotimme lopulta 1,5h. Aika tuntui uskomattoman pitkältä. Sinä aikana hevonen makasi lopulta vain selällään, silmät lasittuneena ja välillä vähän hengittäen. Emme voineet auttaa hevosta muuten, kuin antamalla ne määrätyt Domosedanit ja lisäksi yritin saada kipulääkettä menemään suun kautta. Yritin saada sille loimea päälle, edes vähän helpottamaan pahaa oloa, mutta en päässyt hevosen lähellekään viltin kanssa. Lääkkeet sain tuikattua suun kautta salamannopeasti, jonkin verran niistä taisi olla apua, koska kipulääkkeen jälkeen se tuskallinen piehtarointi väheni. Lääkärin tullessa paikalle oli tilanne jo/vielä yhtä paha, ikenet ihan valkoiset, suonta ei meinannut löytyä mistään ja hevonen siinä kunnossa, että päädyimme yhteistuumin päästämään Fannimurusen tuskistaan ikivihreille laitumille. Fanni nukahti rauhallisesti ikiuneen pää minun ja Nikon välissä.

Ilmeisesti syynä oli vatsalaukun repeämä tai suolisolmu, joka on ehkä kehitellyt itseään pikkuhiljaa ja jostain syystä se juuri eilen sitten tapahtui. Syytän itseäni - olisin varmasti voinut tehdä jotain tämän estämiseksi. Miksi en huomannut mitään aikaisemmin? Kirjasin koko ajan mielessäni hevosen hyvinvointia, seurasin kakkapallojen määrää, hevosen yleiskuntoa yms. Olisiko mitään ylipäätään voinut olla tehtävissä? Uskoin tehneeni kaiken kuin oppikirjan mukaan tämän hevosen kanssa, mutta pieleen meni. Kohtaloaan ei voi tiettävästi valita.

Tammuska haudataan tänään (25.12.). Sohviponiini katsoi eilen murheissaan vierestä, mutta otti kaiken rauhallisesti. Se joutui olemaan yhden yön yksin, mutta söi ja joi hyvin. Tänään joudun tekemään kaikenlaisia käytännön järjestelyjä - hankkimaan kaivuria, väliaikaista seurahevosta jne. En jaksaisi, mutta onneksi ympärillä on ihana tukiverkko.  En tiedä mitä tämän harrastuksen kanssa teen, mutta aika näyttää. Tänään ei ole ehkä viisainta päättää mitään.

Fannin menetys on itselleni rankka paikka. Ylipäätään kolmen hevosen menettäminen puolen vuoden sisään on aika rankkaa. Joku fiksu voisi tähän kohtaan sanoa, että ne ovat "vain" hevosia. Joo, ne ovat minun hevosiani, perheenjäseniä, joihin kiinnytään syvästi ja joiden kanssa pyritään luomaan sellainen suhde, että ne seuraavat perässä vaikka kuuhun ja joiden kanssa voi nimenomaan harrastaa. Hevoset ovat elinehtoni, enkä tällä hetkellä tiedä, mitä ihmettä tekisin ilman niitä.

Fanni ehti olemaan meillä vain puoli vuotta. Sinä aikana ehdin kiintymään siihen syvästi ja olin päättänyt, että sen kanssa teemme ihan mitä vain, että saamme kaikki tamman ongelmat kitkettyä pois. Sillä oli niin paljon potentiaalia, että olin aina ratsastuksen jälkeen pakahtua ilosta ja onnesta, vaikka se olisi tehnyt mitä. Olisin astuttanut sen nyt keväällä ja se olisi saanut viettää mammalomaa ja parannella jalkojaan siinä sivussa. Jossittelu on turhaa, mutta silti pieni ihminen tekee sitä ja välillä varmaan ihan liikaa. Fanni oli myös äärettömän ihmisrakas, se oli luonteeltaan juuri sellainen, kuin hevosystävän kuuluu olla.

Fannimurunen kesällä 2011.