En ole ehdoton tallin ja pihaton välillä, mutta tarhausasioissa tietyt periaatteet ovat ja pysyvät. Mitä enemmän ulkona, sitä parempi. Toki joskus sisäinen kukkis haluaa pelastaa hevoset talteen myrskystä, mutta se on oma juttunsa sitten.
Kun tarkemmin mietin hevosteluhistoriaani 90-luvulta tähän päivään, on kaikilla käymilläni talleilla hevoset tarhanneet laumassa tai ainakin kaverin kanssa. Oritkaan eivät ole automaattisesti olleet yksin, vaikka toki muutama poikkeus joukkoon ymmärrettävästi sopiikin. Lienen onnekas, kun näin kivasti on historia omaa näkemystäni kohdellut ja ehkä muovannut.
Kun tätä omaa pientä laumaa katsoo, niin kyllähän se kavereiden olemassaolo aika elintärkeä juttu on. Tässä muutama räpsy eiliseltä, kun joukossa jälleen viisaus tiivistyy.
Täältä tullaan toverit!
Mitäs tänään kytätään?
Meitsi on arabi.
Pilkun hurjin puoli. Kaikki jalat ilmassa!
Möhis ja Pilkku peesaamassa.
Vähemmän viehättävä tuo pään väritys tällä hetkellä.
Sitten pakka sekaisin: Samppa rynnäkkövaununa vasemmalla, Pilkku oikealla.
Vähän poikapainia.
Sitten hepuli.
Ja taas lepo. Salama ottaa Pilkun aina suojaansa, kun Sampan pärstä rupeaa Pilkkua ärsyttämään.
Salkku haastaa Pilkun leikkiin.
Mä tuun tästä välistä nyt.
Ja taas mennään, häntä pystyssä tietty.
Tällä kertaa kähytään Sampalle.
Sitten laukkapiruetti.
Voi hitto, tahtirikko.
Tottakai tarhatessa sattuu ja tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Onnettomuudet eivät tule kello kaulassa, mutta ehkä onnellinen laumaelämä sopuisassa kaveriporukassa tai laumassa on sen kaiken väärtti kuitenkin. Vai?
Tännekin tuli vihdoin talvi. Se on tosi jees jees, jos tykkää talvesta. Lumi käy, mutta nuo hirmupakkaset - ei kiitos.
Nousseet pakkaslukemat saivat myös yhden läsipään käymään ihan ylikierroksilla. Siihen päälle vielä pari muuttujaa, niin silmämunaprolapsia oli jälleen todella lähellä.
Muuttujia voisivat olla esimerkiksi jo tutuksi tullut kuvan peuraperhe (joilla kulkureitti tuossa tarhan viereisellä pellolla) ja ensikohtaaminen kuvauskopterin kanssa. Se oli vähän liikaa lintuja pelkäävälle Salamalle...
Videosta ei ehkä kunnolla näy, mutta sen mitä kauhultaan ehtii, kyttää Salama alati taivaalle ja tuijottaa kuvauskopteria silmä kovana läsi loistaen:
Vastaavasti Pilkku jatkoi hölkkäänsä entiseen malliin pellolla pikkuratsastaja selässä ja totesi, että on sitä pahempaakin näillä maailman mannuilla ja lakeuksilla nähty.
Pilkku postilenkillä.
Pilkku on hiljainen ja ennen kaikkea harkitseva persoona, jolla on omat aatteet ja vaateet. Yhtenä päivänä se yllätti. En sanoisi tätä virheliikkeeksi, koska homma oli suoritettu niin huomaamattomasti ja tyylikkäästi - kun tulin yhtenä päivänä maastolenkiltä Salaman kanssa, oli Pilkun karsina tyhjä. Ovi oli kiinni ja poni löytyi tyytyväisenä heinäpaalin luota tallin takaa.
Kas näin, poni karussa.
Sitten ne elämisen vaikeudet. Pieni työvoitto kerrottakoon: Kotapata rules.
Ylhäällä vasemmalla Kotapadan veden lämpötila parin klapin jälkeen ja oikealla ylhäällä ulkolämpötila. Alakuvassa Salama ja Pilkku brunssilla, vesibaari ohessa.
Veden lämpömittari pari tuntia myöhemmin, kun joku halusi vielä välttämättä laittaa pari puuta perään:
Hupsista.
Mr Fonzie
On täällä Samppakin. Se ja sen kaulan mystiset paise(et) ovat toivon mukaan jo parempaan päin! Pikkuorin mieliala on jo parempi ja sen silmissä loistaa jälleen elämä. Niin hyvässä kuin pahassa. ;)
Että semmoista tänne. Ai niin - Salama on myös keksinyt oivan tavan nopeuttaa ruokatarjoilua, kun näkee, että laitan heiniä:
Mielestäni rimpula oli maailman hienoin jo tuolloin. Ja se riittää.
Viisi vuotta sitten hankin varsan, koska halusin kokea itsekin sen hienon polun, mistä kaikki puhuivat: Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt.
Viisi vuotta myöhemmin ollaan tässä. Täytyy todeta, että hevoseni on pian ihan oikeasti aikuinen. Kantapäät ovat kyllä kipeät, ei sillä.
On ollut hauska huomata, miten pelottavan samanlainen siitä pienestä mulkosilmäisestä varsasta on tullut oman peilikuvan kanssa. Niin hyvässä kuin pahassa! Toisaalta myös saman karvakorvan persoonalliset tavat ovat jo niin kiinteästi osa tätä sielunmaisemaa ja voikin olla, ettei niitä kukaan enää ikinä korvaa.
Tänään kiipesin sitten ensimmäisen kerran kuusivuotiaaksi kääntyneen Salamani kyytiin. Oikeastaan mikään ei ollut muuttunut sitten edellispäivän, mutta hevosten maailmassa vuodenvaihde on aina iso juttu.
Kun nyt oikein innostuttiin muistelemaan menneitä, niin tasan vuosi sitten vastaava ratsastus ei ihan sujunut. Hyvä kun hevonen pääsi edes kävelemään kunnolla turvonneiden niveliensä kera. Silloin taivas oli tumma ja mieli yhtä synkkä. Olikin sinänsä hauska tänään ajatella, miten päivän suurin ongelma oli se, kun Ruuna Reipas meinasi roikkua ohjalla ja koittaa, kantaisinko minä hänen pienen sievän päänsä.
Sitkeys ja periksiantamattomuus on tällä erää palkittu ja elämä näyttää tällä hetkellä varsin mukavalta. Ratsastus on sitä, että tehdään aina jotain mukavaa(kin) ja lopuksi hevonen hörisee ratsastajalleen kiitokseksi, kun on alastulon aika. Se on saanut viime aikoina oppia ja oivaltaa asioita niin, että hyvä fiilis säilyy. Jos onni suo, tästä voi sittenkin vielä tulla aika kiva. Ainakin jos vaaleanpunaisia laseja käyttää ja antaa ajan tehdä ihmeitään jatkossakin.
