Viime päivinä olen ajatellut paljon. Vähän liikaakin. Luvassa siis tosi pitkä stoori, jossa ei sinänsä ole päätä eikä häntää - vain ajatuksen virtaa.
Salama ja sen jalat ovat olleet kovin tapetilla. Yhteiseloon on mahtunut ainakin 13 klinikkakäyntiä ja monta murhetta. Pullaponini on jo 4-vuotiaana kerännyt tahtomattanikin plakkariin kaikkia urheiluhevosen vammoja: On jänispattia, kinnerpattia, hankosidevammaa, jännetuppivaivaa, lihasrevähdystä...
Kesällä 2013 Salama ja Duke 2 vee tekivät kavereidensa kanssa pienen road tripin ja nappasin omani muuten kiinni Turun lentokentän risteyksestä. Retki oli pitänyt sisällään varmasti hauskoja hetkiä liikenteen seassa ja monta kilometriä laukkaa asfaltilla. Luulin ensin, että reissusta selvittiin vain kipeillä lihaksilla, mutta aika pian tämän jälkeen Ruuna Reipas alkoi liikkumaan kuin sorsa ravissa eli takajalat menivät kuin vispilät sivuille entisen suoran liikeradan sijaan. Ajattelin sen olevan kasvusta johtuvaa, mutta pian alkoi oikean takajalan häiritsevä lepuuttelu. Kintereen takapinnalla oleva luuliika kasvoi melkein silmissä, joten käytin hevosen klinikalla.
Ei lupaillut eka tohtori kovinkaan valoisaa tulevaisuutta tälle hevoselle, kun hätäpäissäni vein hevosen sinne minne ajan sain. Salama oli lähdössä ajo-opetukseen, mutta en saanut mielenrauhaa sen epämääräisestä liikkumisesta. Sain mukaani siltä reissulta pitkän vikalistan ja murheellisen fiiliksen. Ei hoito-ohjeita, ei taustatukea. Puoliakaan en ymmärtänyt, mutta se ei ilmeisesti ollut niin oleellista.
This is a pet, not a sport horse, sanoi eläinlääkäri. No jaaha.
Ajo-opetus sitten peruuntui, koska hevonen kuitenkin ontui edelleen. Sain onneksi Salaman "omalle" eläinlääkärille kuukauden päähän ajan elokuulle 2013 ja heppa tutkittiin uudelleen korvista hännänpäähän. Karkureissu oli aiheuttanut molempien takajalkojen hankositeiden yläkiinnityskohtiin reaktion. Hankkarin yläkiinnityskohdat olivat niin turvoksissa, ettei ultralla nähty jalasta oikein mitään. Lisäksi otj:ssa oli tosiaan se luuliika sekä pieni nokkamuodostuma alimmassa pattiraossa. Irtopalakuvatkin otettiin, ne olivat sentään puhtaat.
Salama 2 vee sai elokuussa 2013 vajaan vuoden sairasloman. Sen olisi pitänyt olla sairastarhassa, mutta siitä ei nyt alkuunkaan tullut mitään. Se sai siis tarhailla vuoden. Lisäksi jalkoja kylmättiin alkuun päivittäin useita kertoja aina pakkasten tuloon asti. Oli pienoinen saavutus saada kylmäyssuojat pysymään takajalassa paikallaan... Kontrolli sovittiin seuraavaan kevääseen. Ikävä kyllä pelkkä joutenolo 2-vuotiaalle aktiiviselle hevoselle ei ollut terveellistä. Se oli vuodenvaihteessa tavallista lihavampi ja kurittomampi. Se lähtikin pariksi kuukaudeksi opiskelemaan käytöstapoja ohjasajon pariin muualle. Reissu oli hyvä, takaisin tuli paljon nöyrempi, vähän maailmaa nähnyt ratsunalku.
 |
| Salama on aina inhonnut vettä ja inhoaa edelleen. Silti käytiin uimassa kesällä 2014. |
Keväällä 2014 oli pelätty kontrolli. Salama oli silloin siis 3-vuotias. Oikea takajalka, joka oli se huonompi jalka, näytti hyvältä, hevonen liikkui hyvin ja oli muutenkin tosi kiva. Takajalat ultrattiin ja yläkiinnityskohtien todettiin parantuneen hienosti. Ultraäänessä näkyi vain pientä rakeisuutta ja arpikudosta vamma-alueella. Ruuna liikkui myös hyvin. Eläinlääkäri kehoitti pitämään sen säännöllisesti liikkeessä, lähinnä kintereen vuoksi.
Elämä hymyili, paitsi viikko tämän jälkeen Salaman vasen takajalka oli kintereestä kavioon asti ihan limppu. Siis ihan tajuttoman paksu ja kipeä. Koska turvotus ei laskenut kotikonstein (haude, kylmäys, lepo, kävely), käytettiin hevonen jälleen klinikalla puikkoluumurtumaepäilyn tai jännevamman pelossa. Jalka teki kuitenkin ihmeparantumisen matkalla klinikalle ja kotiin tuli terve heppa. Tuli hölmö fiilis, mutta minkäs teet. Tai no, tuli siellä kuvattua muun muassa kavioluut. Ne ovat Salamalla tosi hassun malliset, kuulemma sellaiset, mihin tulee helposti paiseita. Kiva.
Kun viimeisimmästä selvittiin, alkoi Salaman ratsu-ura ihan tosissaan eli selästä istumisesta jatkettiin kävelemiseen ja ravaamiseen ratsastaja selässä. Jos arjen jotkin perustoiminnot ovat toisinaan Salamalle vähän vaikeita, on ratsuhomma ollut sen juttu heti alkuun. Yllättävää kyllä, se oli tosi helppo ja kiltti sisäänratsastaa. Se sai mennä muutaman kerran kentällä askellajit läpi sekä käydä jokusen kerran maastossa kävelyllä ennen kesälomaa. Tavoitteena oli vain hyvät kokemukset ja niitä saatiin.
Salama lomaili reilun kuukauden kesällä, ollen ihan vaan laitumella. Syksyllä ratsun esikoulua jatkettiin varovaisesti ja harkiten, Salama liikkui 3-4 kertaa viikossa. Kunto kasvoi ja ruuna eteni mukavasti. Liikutus tapahtui pääasiassa maastossa, mahdollisimman monipuolisella alustalla. Joka kerta jalat kylmättiin liikutuksen jälkeen. Lenkkejä tehtiin hevosen ehdoilla siten, ettei sitä väsytetty liikaa. Kerran tai pari tehtiin rauhallinen, mutta pidempi kävelypainotteinen lenkki. Salama tykkäsi metsissä samoilusta Toini-tamman kanssa.
Syksyllä alkoi sitten pieni protestointi vähän salakavalasti ja erityisesti oikeaan kierrokseen. Ruuna pyrki kentältä pois ja pukitteli rajusti oikeassa laukassa. Lisäksi se oli todella vino. Maastossa se käveli ihan kiltisti. Toisinaan se oli kentälläkin ihan okei. Tutkin joka kerta jalat, selän ja satulan, mitään häikkää en päälle päin löytänyt. Kylmäsin jalkoja ja Salama sai pitää pientä lomaa. Myös ratsuttaja ilmestyi kuvaan, hänen kanssaan temppuilua ei juuri esiintynyt, joten koin vian löytyvän itsestäni. Sitten tuli isompi bang: Lokakuun lopussa Salama ontui jopa käynnissä, mutta yllättäin oikeaa etujalkaa.
Oikea etujalka oli vallan siisti päältä päin ekat neljä päivää. Sitten se turposi yhdeksi isoksi limpuksi. Sitä yllättäin tietenkin kylmättiin ja Salama joutui olemaan jonkun päivän karsinassa, kunnes päästiin klinikalle hyvin pian. Diagnoosina oli oej hankositeen sisähaaran 10-15% vamma.
Maailmani tuntui romahtavan siihen paikkaan. Tutkin nettiä, kirjallisuutta, keräsin kokemuksia. Hankositeen haaran vammat eivät ole niitä, joita hevoselleen haluaisi. Ne voivat johtua kolhuista, mutta yleensä ne ovat heikon jalan vammoja, jotka tulevat ylirasituksesta pikkuhiljaa. Uusiutumisprosentti niissä on korkea. Olin raivoissani ja peloissani: Olin pitänyt hevostani kuin pumpulissa ja lisännyt rasitusta niin varovasti kuin vain voi. Olin kylmännyt jalat jokaisen kävelynkin jälkeen. Salama on aina saanut tarhailla paljon ja koko viime vuodenkin se vietti pääasiassa yötä päivää ulkona. Syksyyn mahtui yksi onneton maastolenkki, jolloin se hieman liukasteli pomppiessaan, mutta muuten kaikki meni liikutusten osalta ihan kivasti.
Toipuminen ei edennyt kovinkaan hyvin. Salaman piti olla sairastarhassa. Pidin sitä siellä kolme kuukautta, kunnes oli pakko luovuttaa ja päästää hevonen isoon tarhaan kaverin kanssa. Salama oli oikeasti aika hurja tuossa alkuvuodesta, mutta jollain ihmeen konstilla meistä jokainen pysyi hengissä. Tammikuun alussa se repäisi kunnon hokinpolkeman oikean takajalan sääreen ja se meinasi kehittää siihen impparin. Silloin totesin tämän olevan ehkä vähän imppariherkkä muiden herkkyystilojensa lisäksi. Siihen päälle hirveät jäätikkökelit - voin kertoa, että luovuttaminen kävi ihan pari kertaa mielessä. Tammikuun lopussa oli toinen kontrolliultra: Vamma oli parantunut hitaammin kuin oli odotettu. Maailma näytti tosi mustalta.
Seuraava kontrolli sovittiin maaliskuun puoliväliin. Tässä välissä etujalka turvotteli tavallista enemmän. Tässä välissä eli helmikuun lopussa Herra Hurja veti myös nurin ohjasajaessa täydestä vauhdista pukkilaukassa ja reväytti ilmeisesti siinä oikean lapansa. Se oli noihin aikoihin edelleen aika hurja peli ja ilmeisesti ihan syystä - eihän tuollainen revähdys nyt kovin kivalta tunnu. Energiaa piisasi, mutta määrä oli vain kävellä. Se ei sopinut Salamalle sitten alkuunkaan. Myös satula todettiin epäsopivaksi, joten yleispenkki vaihdettiin koulusatulaan. Sattuipa joukkoon jokunen sellainenkin kävelytyskerta, että määrä oli ratsastaa, mutta selkään ei lopulta ollut mitään asiaa. Lähes koko talvi meni hevosen rauhoitteluun.
Ihmeitä kuitenkin tapahtuu. Maaliskuun kontrollissa oikea etujalka todettiin käytännössä parantuneeksi viisi kuukautta vamman jälkeen. Samalla kuitenkin todettiin kyseisen jalan jännetuppi tulehtuneeksi. Lisäksi lavasta löytyi edellämainittu revähdys. Murhetta aiheutti myös vanha tuttu eli oikea takajalka: Se oli tällä kertaa se huonoin jalka juoksuttaessa. Ravilupa ja kuntoutussuunnitelma kuitenkin saatiin ja niitä lähdettiin toteuttamaan kotiin. Salama sai jännetuppivaivaansa pienen kipulääkekuurin, jonka jälkeen se saisi aloittaa pienet ravipätkät.
Kävelytin vielä varuiksi sitä muutama päivä extraa. Perjantaina 27.3. otettiin ekat luvalliset raviaskeleet eli ravattiin molemmat pitkät sivut kerran molempiin suuntiin. Salama liikkui hyvin ja oli innoissaan. Tehtiin loppukäynnit, kunnes yhtäkkiä oikea takajalka tuntui pettävän alta. Parin askeleen jälkeen Salama jäi paikalleen potkimaan taaksepäin. Hyppäsin samantien pelästyneenä selästä alas, koska tilanne oli todella yllättävä ja hyvin ei-Salamamainen. Jalka oli selvästi jostain kipeä, koska se käveli jonkun pätkän metkasti jalkaa sisälle kiertäen. Meinasin sen ensin olevan polvi- tai kinnervaivaa, joten kylmäsin jalan ja jäin seurailemaan sitä.
Seuraavana päivässä vastassa oli kolme normaalia jalkaa sekä limpuksi turvonnut oikea takajalka. Itku tuli. Tässäkö tämä nyt oli? Olin ihan varma, että sieltä on jotain isosti rikki. Jalka oli puristus- ja kosketusarka, voimakkaasti turvonnut, mutta se ei varsinaisesti ontunut sitä. Haavaa en sillä hetkellä jalasta löytänyt. Sitä käytiin näyttämässä klinikalla tämän viikon tiistaina. Yllättävää kyllä, jänteet olivat ehjät, mutta kinnerpatti edennyt kahdessa vuodessa aika paljonkin. Mitään hälyyttävää kuvista ei löytynyt, mutta toki tieto lisää tuskaa. Onko hevoseni koko ajan oireillut tuota takajalkaa ja esimerkiksi etujalan typerä hankkarivamma on sen seurausta? Siihen päälle voisi lisätä hevosen niin sanotut kasvukivut ja muut elämän ihmeet. Nyt, kun hevoselta on tippunut lihakset ja liikakilot pois, näkyy lihaksiston vinous entistä selvemmin. Se on selvästi pidemmän aikaa ollut vasemmalle vahvempi ja tasapainottanut itseään vasemman puolen lihaksilla.
Yhtä kaikki, paljon on tapahtunut ja ainakin puolet olisi saanut olla tapahtumatta. Alkuun tuntui haikealta katsoa ikätovereiden treenikuvia ja -videoita, laatuarvostelukarsintoja, ikäluokkakisoja ja vastaavia. Sittemmin kisahaaveet on haudattu, mutta eivät vielä täysin unohdettu. Olen tullut siihen lopputulokseen, että olen ehkä liian tarkka tämän kanssa. Huomioin jokaisen poikkeavuuden tahtomattanikin ja siksi olen aika varovainen tämän hevosen kanssa, siis lähinnä tarkoittaen jalkapuolen asioita. Moni varmasti viipottaisi menemään vailla huolta ja murhetta, mutta tällä historialla itse en siihen kykene. Useampi olisi varmasti jo heittänyt pyyhkeen kehään, mutta kaikella hyvällä uskolla ja tahdolla en siihenkään kykene.
Kaikesta huolimatta vakaa ajatus kuitenkin edelleen on, että kyllä täältä vielä noustaan. Joskus ja jotenkin. Ja jos ei muuta, niin pihankoristeena tämä hevonen on maailman mahtavin. Se hirnuu pihaan tuleville autoille ja niille, jotka pihan läpi kävelevät. Se on tosi ihmisrakas ja pienestä vireydestään huolimatta ihan kiltti. Eikä ole hullumpi katsellakaan, vaikka itse sanonkin. ;)
.jpg)
